Nuoremmalleni

Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä sielustas kuvat nousee kuin kukat toukokuussa.

Tarun haltijattaret kruunupäät kuin auki löis lumolinnan ukset yhä uusia ihmeitä tielläs näät, unes luo yhä uudet kangastukset.

Suven leikkiä sun elos ollut on, kevättaivaan kuultoa, kimmellystä, sädesäihkyä äitimme auringon. —Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles välähdyksenä sun oman sielus nähden. Hätäläppänä lyö sinun sydämes yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

Uuno Kailas