Tuhat yötä jo nöyrin sydämin
Sinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin.
Suur ollut on mielemme ahdistus. Monet kerrat voitti jo uupumus, kun näännytti helle ja rakeet löi, maanpiiriä pimeys ympäröi, rikos siitteli sirkkalaumojaan, viha ruttona saastutti kaiken maan.
Mut tuskan hetkinä kuitenkin
Sinun armoos luottaen, Ylhäisin,
Sua vartoen omme valvoneet,
Sinun tähteäs taivaalta etsineet.
Me vyötimme uskolla kupehet, sydän-ovemme pihtipieliset veren lämpimän kaipuulla pirskottain. —Nyt antaos, Jahve, sun merkkis vain.
Viel’ ei Sinun tähtesi yössämme näy. Mut tiedämme: ihmeenä ilmi se käy. Tämä yö kova on Sinun kostosi yö, vavistuksella Pharaon huoneen se lyö; kenen nähdään nukkuvan vuoteessaan, totisesti ei vältä se tuomiotaan; ken soi vihan mieltänsä saastuttaa, hänet nielee liekkejä suitseva maa; oman voimansa tunnosta korska ken on, tänä yönä hän tuiki on voimaton.
—Mut valvojat hartaat, hiljaiset ja, joilla on nöyrät sydämet, tänä yönä ne matkaan kutsutaan ja ihmisen kruunulla kruunataan.
Uuno Kailas