Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.
Karu kasvupaikkas kiven syrjässä mätäs. Koet sentään täyttää sun tehtävätäs.
Elojuhlaa varten, pian lähestyvää, mehus tuhlaten kaiken loit, kypsytit jyvää.
—
Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses.
Yli vainion kiitäin se kiukusta puhkaa, raekuurolla ruoskii ja ulvoo ja uhkaa.
Sen tahto jo taittaa ikimetsien hongat, sen tahtoon taipuu ukonpilvien longat.
Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi.
—
Mut kulkijan korva mykän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli!
Minut, heikon ja hauraan, olet murtava kyllä. Mut voittava tahto on tahtosi yllä:
pyhä luomisen tahto, iankaikkisin, ylväin. Minut löit, minä kuolen —elon siemenen kylväin.
Suven suuremman tullen sato kallis kerran on karttuva laariin elonkorjuun herran.