Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella. Siipitynkäs tuuliin kurkoitat niinkuin käsivarret rukoukseen ojetut.
Piennarpolkus on jo ruohottunut, pitkiin vuosikausiin sill’ ei astujaa. Myllykuormat kulkee ohitsesi. Yksinäisenä ja hyljättynä olet oiva siivellisten pesäpaikka.
Lehtokurpan iltaan äännellessä, riihen lämmitessä, lemutessa uudisviljan tuoksun kartanolla viljantuojaa turhaan vuottelet.
Kurpan yksinäisen iltaan äännellessä on kuin hiljaa, hiljaa surisit. Niinkuin vanha, rujo, masennettu ihminen, jok’ on elämästä syrjään jäänyt.
Uuno Kailas