Yökehrääjä (1897)

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se

“Mais où sont les neiges d’antan?” Francois Villon Elä itke impeni nuori,

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat

Sill’ lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole

Jo loppuvi öljy mun lampustain. Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain. Ma

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, min

On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento

Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien

I. MERKILLISTÄ Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun

Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu

Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo, suuri on ulapalla aaltojen raivo.

Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu

Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein. Ja

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä. Yksi

Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta,

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut

Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät – pois

On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,

– “Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein,

Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun. Näin

Suomen nuorille sepoille omistettu I Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se

Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina

Mua syytät Leila siitä, ett’en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk’ ennen

Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa ja silloin Laina se lausui

Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea. Se verevä se soitteli

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon.

Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut

– Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön –

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni. Mikä siellä hyrisevi ainiaan?