Huhtikuu (1932)

Aamun kirkkaus on niinkuin laulu. Itse taivas lepää järvessä. Liikkumatta, autuaina pilvet

Keveät pilvet uivat ylitse saaren sen. Nurmella lempeällä nukkuu ihminen. Kaukana pauhaa

Sateinen ilta hengitti kylmää kosteuttaan pimeän ikkunan läpi. Kasvot märkää ruutua vasten

Illan herkistyessä pilvien värit himmenevät. Hennossa pimeydessä latvat värisevät. Kuun yli liukuu

Rajuilmassa murtui kerran minun purteni huoleton. Tuhat kauhua koin sinä yönä käsivarsilla

On väsynyt ja harmaa maa. Ja märkää lunta putoaa. Ja yli meren

Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa. Kuun valkean paisteen alla on

Tulen kuoleman varjon maasta. Tulen iltaan vaaleaan. Näen mykkänä: vihreä huntu on

Kevätillan autuas kirkkaus yli maan, yli aaltojen ui. Kuin pilvien loistoa pitkin

Oi siskoni, vieläkö joskus jäät sitä aikaa muistelemaan, jona kerran yhdessä viivyimme

Yli kentän likaisen raaka valo lyhtyjen. Värisevää ikkunaa sade kiduttaa. Niinkuin prinssi

Minä olen noita. Vaviskaa minun edessäni, oi ihmiset. Kun minä nostan lumotun

Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.

Valkea hämärä peittää suvista taivasta. Kukkien lempeä hehku hohtaa nurmella. Hyvä on

Joku voima on jalkani vienyt läpi seutujen lumottujen. Mitä koskaan ennen en

Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa. Aaltojen hyväilyistä

Kun on apea syksyilta, kun on sumua kaduilla, olen usein unessa nähnyt

Jo pihalta lyhdyn valo on sammunut kokonaan. Ei pemeämpää yötä voi olla

I Pienet ja kärsivät tähdet katsovat kaupunkiin. Olen niin väsynyt tänään tuskiini

Sininen ukkospilvi soutaa metsä taa. Oi miten loistaa kyynelissään ihana vihreä maa!

Tulin elokuvista silloin, ja yö oli sateinen. Minä kengät märkinä kuljin yli

Kevät on, on syntymis-aika. Syvällä maassa tuhat siementä sykkii voimaa uhmaavaa. Mikä

Sininen, rannaton ilta kevään varhaisen. Aavoilta kohoilevilta tuulee kylmeten. Etäällä ulapalla laivat

Sade hiljaa ja herkeämättä yli mäntyjen lankeaa. On ilta. Ja jälleen tummuu

Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen! Ylt’ympäri ruskeat rungot läpi

Tuskan ahjossa kerran suli sydämeni kova ja hiljainen. Sitä liekit söi, sen

Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa. Imin mullasta voimaa unessa autuaassa, minun

Olen maannut koko yön kuunnellen sateen valitusta ja autojen levotonta kohinaa. Lukemattomina

Veturi vihelsi sävelen riemukkaan. Rajalta Liettuan puolelle Saksanmaan! Likainen asema liukui taaksepäin.

Hän tuskin nosti päätään kumaraa. Vain hapuileva katse liukui meissä, kun vavisten

Tasangon tummuessa tuoksuvat akaasiat. Valmujen punaiset liekit hiljaa sammuvat. Sinä olet vieras