Kanervala (1866)

Mökki matala on kankahalla; kenen kurjan asuinmaja tää? Vaimo köyhä, raukeneva sairas

Läksin markkinoille Anjanpellon syyskuun päiväl armahal; ihanasti vaalea ja tyyni taivas päälläin

Metsään keltakiharainen impi asteleevi kanervaisel maall; kohden taivast otsa puhdas välkkyy katsannossa

Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto Helluntain kelmees yössä, ilosest karkelee nuorison liuta

Mi ikävyys, mi hämäryys sieluni ympär kuin syksy-iltanen autiol maall? Turha vaiva

Sumunen ilma vuorilla väikkyy, raskaasti pilvet käy, hengittää kostee, suojanen tuuli himmeäs

Kanervakankaalla sauvupi miilu honkien juurilla, vartija on sillä vakava ukko, partanen harmaapää;

Miesjoukko urhea metsähän hiihtää pyssyil ja kirkkail keihäil, kahleissa seuraavat reijuvat koirat

Nyt kanssani keinuhun käy, mun impeni, valkeal liinal; kuin morsian kauniina seisoovi

Terve, metsä, terve, vuori, terve, metsän ruhtinas! Täs on poikas uljas, nuori;

“Korkee kuusi kunnahalla tuolla, uros vakaa vuosisatojen, ollos kuva elämäni aina! Kuni

Niittu on metsässä kalteva pohjaan, kuusilta ympäröitty, korkeilta kuusilta synkeäs kaapus, kiireillä

Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko, astuvi impiä valkeissa vaatteis kellojen kaikunas ja urkujen huokaavas

“Kaunis impi, kysymyksein kuule, sydämmeni pyhä salaisuus. Sano, taitaisiko lemmen liekki leimua

Raikas tuuli Pohjolasta käy ja metsä humisee, korven rannas raiskiossa niittuu raivaa