Kanervakankaalla

Kanervakankaalla sauvupi miilu
honkien juurilla,
vartija on sillä vakava ukko,
partanen harmaapää;
hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
ja kumahtaa kanervakangas.

Taas kiven ääressä istuuvi vanha
kauhaansa veistellen,
hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
syksysen taivaan all,
kosk korkea Pohjola tulta lyö
ja loistavat tuhannet tähdet.

Tähtien joukkoa katselee ukko,
tyyneesti miettien:
onko ne kynttilöi taivahan häistä,
salista loistavast,
tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
nyt kunnian istuimil siellä?

Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
silmänsä unehen,
kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
siivillä vinkuvil
pois tienoihin etelän kiitäen,
taas unesta herättää vanhan.

Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
ohitse nuotion,
vainoo hänt valkeakuononen kettu
vikkeläst oikaisten
ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
heit hienoilla siivillä seuraa.

Ääni nyt kaikuvi: “Kankahan-Ranki,
kiirehdi katsomaan
kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!”
Nuotiolt vastataan:
“En jouda, kosk suojella täytyy mun
täss’ valkeal ystävää vanhaa.”

Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
tienoissa ympär käy,
jyskyvi tanner ja oksiltansa linnut
lentävät säikähtäin
ja kaatuipa kuusista korkein nyt
ja kuollut oil “sankari vanha”.

Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
unest hän heräyy,
korkea, harteva Metsolan herra
seisovi nuotiol;
hän selkäänsä lämmittää myhäillen
ja pyhkeilee karheaa partaans.

Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
huulilla hymyvil,
kanervavuoteeltans katselee ukko
kuningast ankaraa,
mi viimein taas vakaasti astelee
pois linnaansa himmeään, jylhään.

Näköjä kummia ilmestyy vielä,
kauniita neitoja,
Tapion neitoja hyppelee ympär
leimuvan valkean
ja kivensä juurelta hymyten
heit katselee vartija vanha.

Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
on heidän silmänsä,
seppele päässä on varsista puolan,
helmensä mustikoist
ja rintojen pyöreillä kunnahil
kaks kaunista mansikkaa hohtaa.

Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
tähtien loistaes
hyppelee Tapion impien joukko
nuotion ympäril
ja katoo kuin sumut ja autereet,
kuin myrskyssä sääksien parvi.

Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
idästä kiirien,
metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
kuherrus terrien
ja oksilla pisarat kastehen
nyt kirkkaina helminä kiiltää.

Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
pilliä soitellen,
käy hänen luoksensa ampuja metsäst
torvea soitellen
ja silloinpa piippunsa pilveilee,
niin ukon kuin ampujan uljaan.

Silloinpa hymyten kertoilee ukko
ihmei ja tarinoi
metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
luolista Vuorelan;
sä kuultelet kanervavuoteella
ja hongiston kantele kaikuu.

Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
aikansa, harmaapää:
millon hän istuu ja kauhaansa veistää
leimuval nuotiol
ja millon taas nuijiilee miiluans
ja kumahtaa kanervakangas.

Aleksis Kivi