Helkavirsiä 2 (1916)

Tuop’ oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa,

Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten. Kaksi

Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo

Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Ärjän akka, pahoin hoiti poikiansa, laulatteli lapsiansa.

Herramme Vapahtajamme kerran kangasta käveli keltaisella syyskesällä. Samosi salossa ukko, Tieto tuolta

Kuu jo kylmeni. Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan. Tuop’ on yksin Poika tuumi:

Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.

Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän

Tuo ihala Syvärin impi poimi kukkia pivosen kesäisestä pihlapuusta, puhui pihlaja hänelle:

Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta. Virvaliekki yksin

Tuop’ oli Ukri tuhma ukko, herttua väkevän heimon, Aasian iki-aroilla, rannoilla rajattomilla.