Halla harmaja emäntä,
Pallan eukko, Ärjän akka,
pahoin hoiti poikiansa,
laulatteli lapsiansa.
Josp’ on joutui katsomahan,
äänen viuhutti vihaisen,
tuutusessa tuutimahan,
kova kuin kivestä kätkyt,
minkä neuvoi, neulapuisen
otti kankaalta karahkan,
minkä lämmitti, lähetti
paitasilla pakkasehen.
Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä, heimo länkkä,
kiero-silmä, kitku-sielu,
pahan-suopa suuremmille,
pilkan-suopa pienemmille,
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka, synkkä-synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,
äyskiväiset, räyskiväiset.
Minkä helkkyi heimon kannel,
sen helkkyi suruja heimon,
minkä kynti kansan aatra,
kynti käärmehen-kähyjä,
minkä kaikui naisten nauru,
senp’ on soi sopen himoja,
min iski urosten miekka,
sen teki salatihuja.
Murahtivat muukalaiset,
kansat outojen ovien:
“Herja on heimo tuntureilla,
suku kehno suonperillä!
Orjaksi omansa, kellä
mieltä ei vapahan miehen!”
Löivät maahan maan-katalan.
Saivat orjan saamattoman,
viekkahan, salavihaisen,
väkänuolta vääntäväisen.
Tuop’ oli yksi kansan kukka,
miesten lempi, naisten hempi,
Suomen honkien humina,
Sotavalta, sorja poika.
Ja oli yksi pieni piika,
lemmen lehti, tammen terhi,
syntynyt sydänkesällä,
kesäpuussa keinuteltu.
Ja se virkkoi Suomen suurin:
“Maille muille lähtekäämme
luota äidin äksymielen,
isän ilkeän tyköä;
tääll’ ei konsa kaunis kartu,
vartu ei vapaus mielen,
synny aateluus sydämen,
pään ei täyty päiväntähti!”
Vastasi kave Kalevan:
“Mennen, mennen mieluhummin
maille muille muuraimeksi
kuin jäänen kotipolulle,
kotimaalle maatumahan,
kotisoille sortumahan,
kotikaunat kantamahan,
kotijuorut juoksemahan!”
Vetivät purjehen punaisen,
matkasivat maille muille,
armahammille ahoille,
päivänrinteille rikasten.
Ja se Suomen sulho suuri
ja kave Kalevan kaunis
liittivät käden kätehen
veräjillä vierahilla,
suetaksensa sukua,
isompata itseänsä,
rohkearnpata rotua,
heimoa heleämpätä.
Ja he maistoit maljat kaikki
tuskan, itkun ja ilojen,
ja he jouduit toisistansa
kaiken turhuuden turulle,
ja he painuit portahiksi
aarnihautaisten halujen,
rakkauden rahanalaisen,
elonhehkun hengettömän.
Halla harmaja emäntä
sai viestit vihurin teitä
Lapin tunturin laelle:
“Jop’ on sortui sorjimmatkin,
kaunehimmatkin katosi
sinun, herja, heimostasi,
tulenlautta, lapsistasi!”
Ärjän akka noin ärisi:
“Kaotkohot jos kahesti
pettäjät oman pesänsä!”
Vain ääni värähti äidin.
Halla harmaja emäntä
kuuli linnun laulavaksi,
Pohjan kurjilla kylillä:
“Tulevat lapsesi takaisin
mailta päivänpaistamilta,
tyttö silkissä sihisten,
poika kullassa kulisten!”
Pallan eukko noin pakisi:
“Pois portto pihalta tältä,
porton sulho poikemmaksi!”
Kuitenkin sydän sävähti.
Halla harmaja emäntä
tunsi tähtien puhuvan
kaivotietä käydessänsä:
“Kuollehet on kumpainenkin,
molemmat mennehet manalle,
maammoansa muistamatta,
kotimaille koitumatta!”
Pään kätki käsihin maammo,
lysmyi lynkkäpolvillensa,
itki päivän, itki toisen,
kolmanna kädet kohotti,
katsoi kohti korkeutta
kuin suuri, sininen silmä,
tutki tahtoa jumalten
kuin sydän punan-palava,
poljettu viattomasti,
synnytelty syyttömästi.
Vieritti suruisen virren
itsestänsä, itkustansa,
kansasta perillä Pohjan,
Turjan tuulisen suvusta,
kuulla yössä yksinäisten,
tähtien tähyäväisten,
korven korkean, lumisen,
korvan niitä korkeamman:
“Mi minussa unohtamista,
sen muistan alati heitä,
kurjassa kiroamista,
senp’ on siunannen ijäti!
“Lienen kaltoin kasvatellut
lajiani, lapsiani,
ollutkin emona outo,
vieras äänelle vereni,
tyly liian tyttärille,
pahantuuli poijilleni,
kaunoisilleni katala,
kunnoton koko suvulle.
“Vaan oli kotikin köyhä,
missä lasta laulatella,
karu kasvatus emonkin
turvatonta tuuitella,
kolkkoa koko elämä
sydänlämmön läikähellä.
“Lumet kasvoi kantapäillä,
kinokset tupahan tunki,
hanki peitti pirtinharjat,
iljanko takan iloisen.
“Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.
“Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämerisen myrskyn
täällä paadet paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivonkansi
kuin luja, kivinen lukko.
“Armoton oli elämä
minun herjan heimolleni,
kuolema sitä kovempi
tulenlautan lapsilleni.
“Oisi ollut onni mulla,
oisin onnea jakanut,
ollut mulla lieden lämpö,
oisin lämpöä uhonnut,
ripeämmät rinnat mulla,
oisi suurempi sukuni,
kohtaloni korkeampi,
korkeampi nyt kotini.
“Hyvin teitte kuopus-kullat,
kun menitte pois minulta,
pahoin teitte kuopus-kullat,
kun jäitte kotihin kauan,
minun raukan rinnoilleni,
polville minun poloisen,
näille nälkäparmahille,
tälle kylmälle kylelle.”
Vieri ääni äidin virren,
kyynelet enemmän vieri,
läikkyi lämpö äidin lemmen,
tahto taivaisten enemmän:
lumet läksi, suot sulivat,
nurmet nousivat nukalle,
kiuru kimposi sinehen,
lehti puuhun lempeähän,
joka kattoi maammon kummun,
missä lintunen levähti,
kukahti käkösen kulta,
huomentuulonen humahti.
Eino Leino