Pyhä kevät (1901)

Syntyi lapsi syksyllä – tuulet niin vinhasti vinkui – tuult’ oli koko

Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan. Theano, temppelin impyinen!

Opeta minulle, aurinko, mik’ on laulajan oikea onni. “Tee kuin minä, paista

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et

Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa. Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat,

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä,

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon.

Kysyi tyttö poikaselta: “Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun

Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin,

Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat! Sydän

Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:

Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän

(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään

Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll’ ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät

Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori. Mie itse

Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan

En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi

“Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll’

Oi, Pohjan tähti, mi meille vilkut, ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille

Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen

Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: “Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te

Tähtöset tuikki niin korkealla. Min’ olin maassa niin matalalla. Miksi niin vilkutte

Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön

6 p. maalisk. 1901. Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki

Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä

Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa! “Sun aatoksistasi tiedä en.

Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on

Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett’ tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas

Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.