Hiihtäjän virsiä (1900)

Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin

Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin

Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen.

Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja

Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön! Kummut, maat

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna

Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata

Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan rusko. Mit’ tää

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein,

“Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,

Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin

“Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin. “Tule

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,

Metsähän oli mun mieli, kauvas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen. Tahdoin

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois syttynyt oudot mielet ja oli kuin

Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä

Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset,

On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks

Oi, uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa,

Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut

Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin

En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin,

Maa on mainio meill’, elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi

Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja

Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista

Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne

Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa

Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä

En tiedä, kauvanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua

Tuijotin tulehen kauvan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani. Hiilet hehkui,

Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta,

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin

Yö saapuu. Päivä on poissa. Hämy silmiä hämmentää. Jo kaukana korven soissa

Miks tullut et Ziska, punahuulinen, valkeaniska? Niin kaunis, kaunis ol’ yö. Minä