Tähdet

En tiedä, kauvanko elellyt lien,
minä Metsolan mesimailla.
Mut syntyi hiuka mun sydämessäin
kuin oisin ma jotakin vailla.
Meni päivä, kaks,
yhä kummemmaks
kävi pääni ja mieleni tummemmaks.

Minä astuin Tapion etehen
ja lausuin: “Tee mulle sukset!
Mun mieleni palaa kotihin,
ovat ahtahat linnasi ukset.
Mut tyttöni vien
minä päähän tien,
vaikka tielle sille ma vaipuva lien!”

Teki Tapio sukset ja varoitti:
“Toki poikani matkalla muista,
kun ilta alkavi hämärtää,
maja laittele laakson puista
niin tiivis ain,
ett’ taivahain
ei tähtöset lävitse tuikkine vain!”

Se Tapio peijakas puijasi!
Tuon huomasin sitten vasta.
Mut kanssa kaunihin Tellervon
me läksimme Metsolasta.
Yöks tehtihin
maja tiivis niin
ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois kai vieläkin,
jos ei olis erhe tullut:
Tein kerran ma majani kiireessä,
joka ei niin tiivis ollut.
Kun heräsin,
ma säikähdin, –
yö yll’ oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa,-
mitä tähdet ne pienet haastaa,
kun niitä ääneti katselee
mies yksin miettivä maasta.
Mua itketti,
mua hävetti –
ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista,
miten isänmaall’ oli hätä,
miten vieraan miekalla lyötihin
ja ristillä maata tätä.
Mut kansa nous
kuin teräsjous
ja sotapurret maassa sous.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy.
Jo katkesi kansan jousi,
ja vesillä Suomeni sorjan tään
vain sorron haahdet sousi.
Käsi vierahan
oli ohjissa maan.
Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin.
Jo korven kansa nousi
ja kautta Suomeni sorjan tään
taas Suomen purret sousi.
Maat, kunnahat
jo kukkivat.
Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?
Ken ryöstää soihtusi sulta?
Ken kurja uhata uskaltaa
tään kansan pyhää tulta?
Miks itkette
oi, tähdet te,
mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut
puut punasi aamurusko.
Pois sammui soihdut tähtien,
mut mull’ oli uusi usko.
Ja kun katsahdin,
niin huomasin,
että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin.
Mut kun minä katsoin taaksi,
oli poissa mun metsäni morsian
ja maja oli mennyt maaksi.
Kaikk’ untako?
Sen tiesin jo.
Toki kiitos kaikesta, Tellervo!

Eino Leino