Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan. Theano, temppelin impyinen!
Opeta minulle, aurinko, mik’ on laulajan oikea onni. “Tee kuin minä, paista
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et
Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa. Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat,
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä,
Kysyi tyttö poikaselta: “Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin,
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat! Sydän
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:
Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään
Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll’ ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori. Mie itse
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan
En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi
“Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll’
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen
Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.
Tähtöset tuikki niin korkealla. Min’ olin maassa niin matalalla. Miksi niin vilkutte
Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön
6 p. maalisk. 1901. Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä
Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa! “Sun aatoksistasi tiedä en.
Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett’ tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas
Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
