Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja (1922)

(Anna Haavan mukaan) Ah, anteeks anna, että rakastan. En tohdi pyytää mitään

Aika on aluton ja loputon. Se yhdistää kaksi ajattomuutta. Se on portti

(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.) Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää… —sen

Lieneekö lauluni laatu luontunut mielesi mukaan. Joskus ei oikkuja polttavan pääni ymmärrä

Kuulitko, veliseni, kuinka kukko kiekui kolmannen ehtoorukouksensa? Etkö huomannut, kuinka ensimmäinen yöllinen

Rappusilla vanhan tavan mukaan silmäpuoli Musti loikomassa. Pihaportin pylväspuulla kukko kiekumassa, kaulaa

(Eräälle haihattelijalle.) Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet. Katsokaas, miten uljaana se

Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin? Tosiaankin: vaarallista illan

Tän’ iltana ken mulle soittelis, kun aurinko on painumassa mereen. Ah, aavain

Miten pelkään tuota kättä! On se tehnyt työtä monta kunnotonta, tunnotonta. Hyvät

Tuuti, tuuti pulmustain, tuuti häkkilintustain… —Maailma on häkki, Ettet syntynyt sä vaan

Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät

Tähän on ihana oikaista. Kallion kämmenelle. Alastomana. Uimasta päästyä juuri. Otsalla vielä

Tänään syntyi kevät. Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten

Sinäkö elät vai elänkö minä: toinen meistä nyt kuollut on. Sullako onni

Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan. Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla on vaientunut siritys heinäsirkkain.

Oon nälänkuoloon vihkinyt sun monin kyynelein. Sait, pyysit liioin. Siksi nyt oot

Simasuu, hymyhuuli— miten milloinkin. Mut huulilla vilppi yhä silloinkin, meilt’ ihminen toinen

Kuin lehti, jota tuuli lennättää, niin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää jok’ainut sana,

Tän maisen matkani päässä minä naamarin riisun näin. Sen sinkoan matkani päässä

Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi. Niin etäällä ei voisi

Niin moni heistä, jotka milloinkaan ei kärsimystä tulleet tuntemaan; niin moni heistä

Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä

Ääriä käyn kotirantain, kaipaus sydäntä syö. Valkeiden kuohujen kutsuja kantain aallot paasihin

Se tulee niinkuin kuiskaus, joka sähkönä värähtää jäsenestä jäseneen. Se on kohta

Tuhat yötä jo nöyrin sydämin Sinun merkkiäs vuotimme, Ylhäisin. Suur ollut on

Sun leikkejäsi katselen— ja nielen kyyneleni. Oi tietäisitpä, lapsonen, mun suuren köyhyyteni.

Ken mulle lausuikaan sanan pienen sen. En muuta kuullut, muuta en muistaa

Aavistuksien linnut lentää sielussa levottomasti. Jaksatko purtesi perille soutaa elämän sieluun asti?

Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä suuren, mustan rotukoiran myötä. Varmaan vanhan vaivalloinen kulku

Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto, hymy aavain tyynten ja korska myrskysää—

Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs ja vartes verhoo kultaan, purppuraan. Ei koiran

Sanoisit minulle, onnellinen, sattuiko sinulle jossakin, joskus tuokio onnen täydellisen. Niin ei

1. Uimanäytös Taas joukkueemme Suoju-virran luona on vahdiss’ ollut monta tovia. Juur

Vaikenevat sydämet turhan melun tähden. Mies miestä vastaan saaliin nähden. Jäätyvät sydämet

Jo aikoja lähteneet ovat kurkien aurat. Maan pohjoisen jätti jo suvi kuin

Minä valvon illasta aamuun. Hetket kulkivat verkkaan ohitseni niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet. Saattoivatko

Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.

Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella. Siipitynkäs tuuliin kurkoitat

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta,

Käyn yksin. Eelläkö muista? Vai jälemmäksikö jäin? En tiedä. On kauan siitä,