Syreenien kukkiessa (1920)

Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol’ Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon

Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk’ kaiken kansan kesken

Koti meill’ ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie,

Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko

He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni

(“Uljas kaikkea uhmaamaan heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.” – Horatius) On luonnon

Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa

Tuop’ oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista

Työn tyynen ne aikoja ollehet ei, oli vainon se vuossata sankka, sota

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina

Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire

Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu

Hän tuli mua vastahan vuorilla kuin taivahan valkea hattara. Hän tuli mua

(Prof. Waldemar Ruinille omistettu) Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa

(Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25.1.18) Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin

Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta? Liioin vaadit,

Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän. Ei hän ilkkunut

Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä

Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen

Hän nuor’ oli, mieheksi mainittiin – veriruusut nyt haudalla itkee – oli

Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon.

Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden. Lienen tehnyt synnin

(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä “Vienan valta”) Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan

(Eversti A. Sihvolle omistettu) Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä,

Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.

Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra,

Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen

60-vuotias Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja

Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa. Lempeät lehtivi puut, miss’ uinuvat sankarivainaat, vartio

Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin

Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi

(Elegia) Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia

Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka

Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden

On maailman yö, toki maailman yllä yks’ viiri on tähtinen, voitollinen, viel’

hänen 50-vuotispäivänään Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen,

Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä

Ne hakkasi pois minut juuriltain – kohu korven soi minun korvissain –

Meksikolainen legenda Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät,

Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön,

Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies? – Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini

Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan. – Minne matka miesten

Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon

Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka