Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua aattelen alati,
saman tunnen tuskan tunnon.
Liemme luodut toisillemme,
emme toistamme tavanne.
Näin sinut vapisevaksi,
silloin ma vapisin itse,
tyynnyit taasen tyynemmäksi,
jäähdyin jällehen sinulle;
liemme luodut toisillemme,
meitä ei ikä erota,
erottavat entismuistot,
tuskat tunnetun elämän.
Vaiko kaksin kahlehtivat?
Öin ja päivin, illoin, aamuin
tuota aattelen alati
pihlajata kukkivata
syksyn synkeän pihoilla,
maata marjan kantavata
alta kirren ja kinosten.
Ja tuota enemmän tuumin
lemmen myöhän leimausta,
uhkausta ukkoshetken,
syksyn rakkauden rakeita,
niinkuin kosto kolhaisevat,
niinkuin rauta rankaisevat,
niinkuin tuomio tulevat,
tuskan päivä päälle saavat.
Soisin että oisit toisin.
Soisin, enkä soisi, sillä
tuollaisna sinut ma tunnen,
tuollaisna sua rakastan:
orjana oman elosi,
vankina vapahan vaalin,
velvoituksesi velassa,
tehtäväsi täytännössä,
suistaen sydän surusi
heleällä hengelläsi.
Jos toisin tekisit, armas,
armastaisin sua vähemmän,
vaikka näin tekevän tiedän
mulle sun murhetta enemmän.
Öin ja päivin, illoin, aamuin
sinua itkenen ijäti!
Kuitenkin iloitsen, armas,
että näin elossa kerran
kevätlempeni unelman,
itsellensä uskollisen.
Eino Leino