Oli miekka vanha mun taatollain,
vain tylstynyt virkakalpa,
mut sentään vartia Suomen lain,
siis arvoltaan ei halpa.
Se kulkenut isästä poikahan
oli suvussa vuosisadat,
monen rastinut tuomarin toiminnan
ja rauhan miesten radat.
Taru kertonut polvesta polvehen:
ol’ ennen se taistomiekka,
kun maassa soi sota hurmeinen,
monen ruskotti rannan hiekka.
Ja virkkanut viel’ oli tarina tuo:
kunis vankkana hoidat virkas,
sinis rintasi sinulle rauhan suo,
terä säilän kiiltävi kirkas.
Mut maassa kun väkivalta käy
ja sorto ja surma uhkaa,
ei missään toivon tähteä näy,
vain rikosta, saastaa ja ruhkaa.
Ja voimaton kun on oikeus,
ei lakia kuuntele kukaan,
ja mielet valtaa ahdistus –
on miekan mieli sen mukaan.
Se silloin uhaten leimuaa
kuin urhojen mieli jalo,
mut punaiseksi se purskahtaa
kuin surma ja kylien palo.
Tuon tarinan eilen mä muistin, kun
ma kalpahan katsoin kerta.
Yhä tuota katson ja kauhistun:
se ruskottaa kuin verta.
Eino Leino