Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä,
oli aurinko uus hänen otsallaan,
kuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä,
kuin leimaus se lens yli yöllisen maan.
“Mikä on tuo?” jo tiedusti toiselta toinen.
Kävi kansassa vastaus kuin vavahdus:
“Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen,
mut luulen, mut luulen, se on Vapaus!”
Ja kussa hän kulki, siell’ ihmiset suli,
sydänlähtehet läikähti, korkeni koi,
kuin juhla hän halk’ elon harmajan tuli,
sotatorvet ja rummut ja karkelo soi,
maa vapauden ruusuja kukki, mut eipä
vain ruusuja, ruskotti kukkeus uus:
hänen jäljissä lainehti laiho ja leipä
ja lempeys ja miel’alan aatelisuus.
Kuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi,
kuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie,
maan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi,
kuin kulkeekin Salliman sankean tie;
kuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet,
kuin rautainen kaartuukin kansojen yö,
on vuossadat virkkava maailman maineet,
mikä tääll’ oli Valkean Kenraalin työ.
Eino Leino