Halla (1908)

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.

Kinoksella kylmä liesi: tupa yöllä palaa taisi. Haamu pankon päässä istuu, huulet

Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka. Yössä, hangella yhtyi tiemme.

Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse

Tääll’ on templi korkea, se vaikk’ on vailla siltaa, päivä vain sen

Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi. Katuisinko

Tiedän kaartin kansallisen: kaarti kultuurin. Sotivat siinä kuollehet elävät, kaikki vallat valkeuden.

Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi

Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut. Silloin

Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho maassa talven, yössä

Mitä etsit, vanha vaimo? – Etsin emon lasta. Minne kulki kullan kehrä?

Pakkanen kiihtyy, on hetki eron. Murhaten maksoi Lappi veron. Sinä sinne ja

Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan,

Tie ei pääty sentään, vaikk’ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.

I. Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.

Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik’ on meidän metsällämme, kun

Legenda I. Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta

Ah, Callidus, jos mua huokailet, niin liian usein luoksein hiivi et, on

Mielessä häll’ oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni

Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan,

I Näitkö suuren näkinkengän kerta? Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren

Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan

Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill’ on

En palvella tahdo ma mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut

1. Minä oli alussa. Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se

Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo. Yksi ja moni on

Hehkui hälle Hiiden lempi, nousi yöstä noidan impi. Luja niinkuin luonnon luote,

Ne hienot sielut, ne hienot sielut, ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,

Hiihtell sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen. Tuo tuli punainen neiti,

Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska,

Ei viha rakenna eikä rakkaus. Rakentajamme olkoon oikeus. Opasta tääll’ ei toista

Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan. Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni

Tahdon nousta taakan alta ennen kuin on kuolon ilta. Heittää kuormat tietämisen,

– Katso! Tuossa tuttavamme! “Väinämö, väkevä sulho!” – Murhamies sorean siskon! Liipaisenko?

Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka

Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees

Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä. Päällä tähdet tuimat. Ovat

Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku,

Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;

Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen

Oli kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss’ oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin

Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron. Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät

Liehui päivän Suomen lippu. Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa

Tuikkii reppänästä tähti niinkuin outo otsalehti. Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu

On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen,

Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält’ on sammunut ja mennyt

Nukkui maa. Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki. Mutta myös viha virisi: “Kostanko

Yön taivahalla jo tähdet käy, ei kulta korkea kotiin näy. Mua jos

Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle

Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu. Aatos käy niin autioksi, mieli

Sokko on sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos

Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun. Selitän sielusi, päästän

Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat. Kulo on luotu kulkemahan, kyy

Muilla olkoon vaalin valta, mull’ ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta,

Menin meren rantaan, huokas aalto santaan. Minne kulki äidin kukka? Miks et

Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan. Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan

Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla. Iloita, surra, miten mieli

Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa. Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan