Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansan parhaat pelkää:
“Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatii täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.”
Monet suorat henget suree:
“Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss’ ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.”
Monet säikkyy hienot sielut:
“Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.”
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk’ ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur’ on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll’ on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
Eino Leino