Kaukainen maa (1937)

Rakkaus henkipatto — ei ole julmempaa. Ei kodin minkään katto häntä suojata

Syvyyksissä unten valkeus voitti. Silmäni aukes tuleen talvisen aamun. Povea vieläkin polttivat

Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti, luo ruusupensaan valkean sun vein. Se vielä

Öin, päivin kauhusta pitkin sua, kadotettu, itkin. Öin, päivin rukoilin sua takaisin.

Nyt tuskan kielet värisee, kun eron pakko lähenee, kun huulten äännettävä on

Kun täyttyi tuskamme mitta, kun säikkyen kohtaloas sain kuulla lohdutuksitta sanat julmat

Kun minun henkeni tulta vastaan liekkisi lyö, kysyä jaksa en sulta, mistä

Sun sydämesi kallioon ma tungen juurin hienoin. Sen kiveen kahlehdittu oon ma,

Ma, jumalatar, kukkaisrannaltani sun löysin, uuvuttamana aaltojen. Kuin vastaus sa olit kaipuussani,

Kovinta ei särkemäsi sana, kipeintä ei kuolo hellyytes. Mutta polttavana ongelmana painaa

Sun kuvas luona viivyn, itkenyt. Sen silmiin tuska jäi ja lohtu kirkkain;

Etäällä jossain, yössä sateisessa pois luotani sa kuljet, läheinen. Mut huulillani tulta

Yötuuli pilviä vie pohjaa päin. Ma heräsin. Niin pahaa unta näin. En

Jäin yksin jälleen, illan himmetessä, jokainen sanas vielä sydämessä kuin polte, joka

Mun polveltani ilmaan vapaaseen vavisten kaipasit, ja kuolinhaavan löit tuskissasi mulle sydämeen,

Lie unta, että vielä äsken itkin ja suvi suonissani juossut ei. Hän

Jo puiden varjot pitenevät maassa ja päivä kuolee syksyn pilvihin. Niin illan

On jälleen kuultava kevät. Ja kun lehdin puhkeavin puut ihanat hymyilevät, koko

Huhtikuinen aamu heläjää. Kultasuinen lintu livertää. Syliin riemun nukuin, havahduin. Peippo vie

Ei pimeys liikahda ympäri mun, oman vankini, tuskalla vangitun. Vika jossain on,

Väristen hurmaa kimalainen vaipuu syvälle ruusun poveen loistavaan, min kultaiseksi hehkutti jo

Säälitön on eron miekka. Jälleen se voimani joi. Tyhjänä hohtaa seinät. Ei

Kun haudon ongelmaamme kipeää, mi ajatusta uupuvaa ei säästä, mi koskaan väisty

Luona lamppuni lämpöisen kuluu hetkien kulta. Vielä pimeys ahmaisten ei sua ottanut

Syyttää et mua voi, jos liekkinä poltan. Syttyen vain tomu maan saa

Syysöin kuoleman-pitkin, kun yhä mietin ja itkin varjoissa sairaalan, koin sydänjuuriin saakka,

Tänään painaa synkät pilvet maata. Öistä seinää lävistää ei saata rakas tähtenikään

Tähti syttyy ylle majan sen, jossa vielä valvot, kaukainen. Äsken nyyhkytin. Nyt

Tumma vuosi kului unen lailla. Miten kestinkään sen — unta vailla? Kivun

Miks’ sanat kuole ei, jo itketyt? Ne hetken harhaan syntyi sielussasi, mut

Poloinen armas, synkeytes vanki, miks minuun koskea ei kätes saa? Mun ruumiini

Minä, jolta sydämen veisti armas lastuiksensa — palamaan ne viskaten lämmitellä miehuutensa

Kuin ammoin vaalenneissa unissani suu jumaloitu janoo huuliani. Ken lumouksen särkis satumaassa?