Kun haudon ongelmaamme kipeää,
mi ajatusta uupuvaa ei säästä,
mi koskaan väisty ei, ei luotaan päästä,
mua kesän tuoksu lämmin tervehtää.
Sun kukkas! Herkin varsin kaartuen
ne hymyävät hymyn vaivaisen.
Niin avuton on ihmisymmärrys.
Sen parhaimmatkin sanat väärin soivat,
ne harhaan viedä, pettää, tappaa voivat.
Lie vilpitön vain kukkain selitys.
Sisimmän, mit’ ei sanat koskaan sano,
pyhimmän, mitä eivät huulet ano,
tuo tuoksun aalto unhoittumaton —
Oi, älä kysy, mi sen nimi on!
Saima Harmaja