Minä, jolta sydämen
veisti armas lastuiksensa —
palamaan ne viskaten
lämmitellä miehuutensa —
joka raskain kuumeöin
syytän elävää ja kovin
kuolleen luokse ikävöin,
miten elän, tyhjin povin,
miten kestän päivät nuo,
joihin tuo
muutosta ei aika pisin,
pyyntö, toive, nöyryys sisin?
Ehkä en
nöyrry siis, ma tomuinen.
Ehkä loin
vääryydestä, jonka koin
vihalleni puolustajan.
Pyhää tietä liki rajan
käyn jo rammoin jäsenin.
Veinkö sinne, katkerin,
halpuuteni mukanani?
Eikö anteeks antaa vois
sydän, joka tahtoo hyvää?
Loukkausta kuolonsyvää
luotaan pois
eikö työnnä sielu jalo?
Tuskan palo
puhdista ei, tahraa vain.
Kohtaloissa maailmain
tiedän, haavani on pieni,
helppo tieni.
Mutta iskut, jotka kestää sain,
muistot, jotka unohdusta estää,
esiin nousee vihaa kasvattain.
Ken ei jaksa täysin anteeks antaa,
kärsimystä itse saa hän kantaa,
niinkuin itse oisi syyllinen.
Korkein Rakkaus, sua rukoilen,
että unohduksen maistaa saisin,
johon varjokaan ei lankeais;
taivaan puutarhoissa tajuaisin
vasta kuoltuani kasvot nuo,
joiden muisto kipua nyt tuo.
Iloisesti silloin puhuisin
heti lähimmille enkeleille,
hymyin, säteilyin mua neuvoneille:
“Häntä nuoruudessa rakastin.
Rinnan elää maassa saaneet emme,
muistan — jotain nousi välillemme,
mitä oli se, en muistaa voi.
Silmieni valo maassa harhain
oli hän, mun nuoruuteni parhain.”
Saima Harmaja