Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti,
luo ruusupensaan valkean sun vein.
Se vielä välkkyi kastekimaltein,
mut kaikki kukat hymys meitä kohti.
Syvälle niiden poveen kultaiseen
kurottui päivä, sydänpohjaan hamaan.
Ma taitoin ruusun, yöllä puhjenneen,
sen terää suutelin, ja lehteen samaan
veit kuumat huules syvään hengähtäin.
Oi, miten silmiäsi sydän säikkyi,
se miten löikään, kun sun hymys näin!
Mut kaiken alta öiset sanas läikkyi.
Niin aukes portti syliin Satumaan.
Sen yli väikkyi ensi eron miekka.
Tie viittoi, kullan-kosteana hiekka,
ja nurmi kimalteli loisteessaan.
Saima Harmaja