Maaliskuun lauluja (1896)

Päivä istuttu ol’ alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta,

Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?

Ei päivyen auer ja yöhyen usma voi yhdessä leikkiä koskonkaan, näät toinen

Ensi lumen aikoihin Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken:

Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin,

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan

Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk’ onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja

Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin. Yö oli ihana

I Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi

Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!

Rannall’ lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen

Ne karkelot niin oli hauskal, soi soitto niin hurmaavaan, ett’ aamuhun huilasi

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

1. RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS. »Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! vasta

Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan – mietti poika tullen tytön luota –

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret, tumma on taivon vyö – Tummana

Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin

Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks’ saisin, karit kaikki

En saanut, impeni armahain, ma muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan

Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen

Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma

On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu

Mansikkahan kesä-aamull’ läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo’os mulle

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa

Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit’

Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö,

Mä kävelin metsätiellä ja kuuset ne kuiski vaan: Tuo kalpea tyttö saanut

»Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff wohl uber das wilde Meer.» (Heine)

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät. Pyhä

Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke,

Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk’ on puhdasta sun

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt –

»Niin suloinen ja hertas on kyll’ onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton

Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa – näin oppia

Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul’ laineita ärjyen

Hän lauluja laatien istuu yöt ja päivin hän lausuvi yönsä työt –

Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat