Varkaan lailla hiivin hiljaa,
ihmisiä karttelen,
kuljen seinän vierustoita,
keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ett’ei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean;
sama mulle, minne kuljen –
alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat,
itkut ilmi pulppuaa;
kädessäni kannan koito
äidin kuolonsanomaa.

Eino Leino