Hunnutettu (1936)

Läpi sateen hymyn hopeisen vihreänä mäntymetsä hohtaa, mutta havun takaa silmä kohtaa

Kauan jo aura viilteli sydämeni maata. Nyt se ei enää tyhjänä vartoa

Vasta tänään säihkyssäsi, aamu, huomaan hiljeten, kuinka kuultava on käsi: päivä paistaa

Jo sateen sini on pilviryhmät raskaat värjännyt, mut hehku illan puun kultasilmustoissa

Kätes vahvenevat, kun huuliisi kosken, kun painan kaulaasi vaalean posken. Mut elämän,

Kiertäen kehää vain tulet määrääsi loittoon. Tappion kuilusta käy tie ainoa voittoon.

Tuska tietämisen, jok’ ei tiedä! Tajun viedä rinnasta se rajuudellaan voi. Kammitsoi

Yli jalavan urpujen kellertäväin sade kevättä kantaen lankeaa. Sade kovia katuja kostuttaa

Uupuneena itkemään silmäni kun suljin, kieloniityn hämärään heti silloin kuljin. Viileässä keväässään

Oi taivaan käsi, syvään miekkas löi. Öin pitkin tutkain poveani söi. Mut

Arka on astua pois kivun luolasta valoon. Siipien suihke jääkö nyt taakseni

Luonani häilyy houre kuin sula kulta. Loimua niityn, kukkien hentoa tulta. On

Oi lapsi, rakkauden lintu jos kädelles lentää, tuttu, kallis, hellä, sit’ älä

Lumoissa poven liekin loistavan, soaistu, valon varjoon sekoitan. En näe taivasta ja

Lensi taivaasta syvyyteen nuori enkeli alas. Vastaluotuine siipineen maata nähdä hän halas.

Nyt varjo vain on edessäni elon matka. Ja takanain on tuskan tie,

Oi Lapsi, sun seimesi luokse me vaivumme huohottain. Me tulemme kainalosauvoin ja

Sinä loistava perho, min huumaa hämy ruusun povessa kultainen, hyvin hengitä tuoksua

In memoriam Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas. Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita.

Punertaa pensaat ihanat nyt teillä, joilla hohtaa jää. Valossa kentät sulavat, ja

Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon, mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon, kun peippo

Väistyneet on aallot syvät. Näen jälleen silmäs hyvät, aamuun-herännyt. Ylitseni hauta musta

Sairas pieni ja tuskainen, ken ois lähtöäs surrut? Tauti kauhea nääntäen oli

Pieni lemmikki, vain kyynelissä näen sarastukses suloisen, hennon olentos, mi kätköksissä iti

Pilviä kohti, minne mielesi halas, ihminen, nouset vain vajotaksesi alas. Huipun jos

Rakas sisko, josta pesi tomun taivaan rakkaus, vierelleni hymyinesi tule, tuskan huojennus.

Ikuinen Rakkaus, mi poveen jää, kaks nöyrää sisarusta synnyttää. On Tuska vanhempi.

Lienkö ovella elämän, yössä kuoleman aaton, kun nään luonani häilyvän valosiipisen saaton.

Nyt läpi seinän näen: puun kutrit kostuu vihreät, ja huhuillessa käen värittyy

Sun syliis olen jälleen uupunut, sa, josta olentoni juuret iti, kun petti

I Sun sydämesi kerran kadotin, kun myrskyn huilut huusi täyteen ääneen. Sen

Oi lapsi, loputon on matka luokses, sylissä tyhjyys ikävöijäs käy. Kumartuu koivu,

Taistoni muistan, kun öin polttavan pitkin kuoleman portteja takoen huusin ja itkin:

Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen:

Sinut unessa näin, sinä mennyt. Ihanasti itkien sua suutelin puhellen: “Surun pistoa

Uni lähti. Suoraan sydämeeni väristen loisti vaaleana aamutähti. Silloin muistin näyn suloisen:

Kova on sairaalan vuode, polttava pielus on. Päivien vuoksi ja luode vaihtuu

Nousta ei jaksa jalkani hauraat, eipä tee käsi työtä, vaikea syödä on

Yö ikkunasta katsoi sairaalaan. Sen pimeässä kipein nyyhkytyksin kun neidon valvovan hän

Unestani herkimmästä havaan. Silmät avaan yössä kuultavassa sairaalan. Aavistan hämärässä aran lyhtyvalon: