Vasta tänään säihkyssäsi,
aamu, huomaan hiljeten,
kuinka kuultava on käsi:
päivä paistaa läpi sen.
Syksyn kuina vuoteessani
maailmoita menetin.
Ihme – tänään kaukaistani
muistan mielin iloisin.
Kävellä jos aamun paloon
vierellänsä saisin nyt,
puistoon, missä lumivaloon
hukkuu rinteet häikäistyt.
Tutut oksat hohtaa tiellä
huurrehämyin siintävin.
Vielä varjommeko siellä
käyvät kevein askelin?
– Taivaan armahdus on aamu
mulle, joka uinun näin,
vierelläni taudin haamu,
mutta kasvot päivää päin.
Käykää poven pohjaan asti,
sädemiekat taivaiset,
sinne, missä sokeasti
itää kuolon siemenet!
9.12.1935
Saima Harmaja