Sun syliis olen jälleen uupunut,
sa, josta olentoni juuret iti,
kun petti tuet, joiden kestää piti,
ja kädet kalliit pois on temmatut.
Sa, jonka sana särkyä ei voi,
sa, joss’ ei hellyys löydä maista rajaa,
niin hyvin suojaa tuulten-tavoittajaa
sun sydämes, mi pesän mulle soi.
Ja niinkuin armaan syleilyssä ennen
tavoitin sydänääntä Maailman,
niin luonasi, vain syvemmälle mennen,
pyhimmän Ensi Sykkeen aavistan,
sa, jossa ohennut on sumu mainen
ja Taivaan Rakkaus läpi-paistavainen.
6.8.1936
Saima Harmaja