Nyt läpi seinän näen:
puun kutrit kostuu vihreät,
ja huhuillessa käen
värittyy lehdykät.
Ilossa niityt aukee
ihanat silmut helmassaan,
ja pisarvaloon raukee
ujoinkin ruoho maan.
Nyt hohtaa suutelulta
suo-orvokkien pieni pää,
mut rentukoiden kulta,
kas, rehevämmäks jää.
Myös tuomen tuoksu hellä
kuin väkevämmin aaltoaa.
Sen tertut värähdellä
sylissä sateen saa.
Ja vaikk’ on kuuma poski
mun, vuoteen-vangitun,
myös minuun sade koski
ja väkevöitti mun.
Povea hetken pitää
voi taudin kylvö vallassaan.
Mut sydämestä itää
vain kukkaisjuhla maan.
3.6.1936
Saima Harmaja