“Kyltyyri”
Helsingin murteella “Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” Tuo huuto on Suomessa syyri, Mut mikä
Helsingin murteella “Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” Tuo huuto on Suomessa syyri, Mut mikä
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa,
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.
Päivä istuttu ol’ alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta,
Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol’ Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon
Tuop’ oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa,
Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
Tuli tuvan ovelle Surma. Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa:
Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja,
Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan. Theano, temppelin impyinen!
Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan.
En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa
Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun
Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten. Kaksi
Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. Ol’
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet? Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet? Meren aavalta Ahtolan laulavan
Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk’ kaiken kansan kesken
Miettehet kummat kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat, muistelot tummat, aikojen ammoin menneiden
Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo
Opeta minulle, aurinko, mik’ on laulajan oikea onni. “Tee kuin minä, paista
Koti meill’ ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie,
Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein,
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä,
Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät, teräskintahat kilahtaa. – Aika laulaa lauluaan. –
Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et
Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan. Meren mustassa mujussa monta nukkuu
Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin
Ensi lumen aikoihin Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se
Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken:
Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen
Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se
Nuor’ on maani, nuor’ oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme
Pienoinen kapakka Charlotten-kadulla! Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa. Niin monta
Muistan maan ma pohjolassa, miss’ on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa,
Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington,
Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin,
Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa. Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat,
Tyttö: Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais
In ecclesiam! Sotaa etsineet me emme, rauhan tähden taistelemme, kas, kuin ratkee
He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni
Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Ärjän akka, pahoin hoiti poikiansa, laulatteli lapsiansa.
Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka. Yössä, hangella yhtyi tiemme.
Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean
Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen. Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura
Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa,
Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk’ onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan
Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä,
Tunnussana: Kaikkien maiden sivistyneistöt, yhtykää! Yö uhkaa. On pelko. Mut kellä on
Herramme Vapahtajamme kerran kangasta käveli keltaisella syyskesällä. Samosi salossa ukko, Tieto tuolta
Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka» 1. ÄIDIN SURUT Kolme yötä peräkkäin suurta surun
Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja
Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja
Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin. Yö oli ihana
Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön! Kummut, maat
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna
“Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.” (Suomal. sananl.) Kerran illalla Kalevan kansa
Tuo oli tytti Päivölässä Ihalempi, maammon impi, mansikka hyvien maiden, Herran lehtojen
(“Uljas kaikkea uhmaamaan heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.” – Horatius) On luonnon
“Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.”
“Ja quin keuekyluö kyluettin, silloin vkon Malia iootijn.” – (Agricola) Tullut oli
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan. Yössä,
Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin
Istui impi lähtehellä, vieritti suruista virttä päivän mennessä majoille, kesähiilun himmetessä, syttyessä
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,
Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein,
(Eräs katkelma “Simo Hurtta”-sikermästä) Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman,
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja
I Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi
“Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen
Kysyi tyttö poikaselta: “Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle
“Ja on kuin ilma uusi taas hengähtäis yli maan.” (Paavo Cajander) Jo
Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen
Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi. Katuisinko
8.12.1915 DITYRAMBI Varrella Sääksmäen vienoien vesien, hohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä
Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä
Jo loppuvi öljy mun lampustain. Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain. Ma
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla
Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa
(Yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25.3.1917) Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden
Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt
Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani? Tammi on Jumalan tammi elämän
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento
Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki
Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita,
Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!
Vaarass’ on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan! Raikuvat
Rannall’ lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen
Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn’ oli virta ja
Hämäläinen idylli Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja
Kaleva kuuluisa kuningas käkesi kosihin käydä Vuoren mointa morsianta. Hiiden neiti hiilihapsi
Tuop’ oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista
Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin
Eukko harmaata kangasta kutoo. Ulkona syys-sade synkkänä putoo. Hän kutonut on sitä
(Hollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan ynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi kirjoitettu)
(Leo Mechelinin muistolle omistettu) Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu. otsalla onni,
Tiedän kaartin kansallisen: kaarti kultuurin. Sotivat siinä kuollehet elävät, kaikki vallat valkeuden.
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa
(Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.) Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on
Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire
Ne karkelot niin oli hauskal, soi soitto niin hurmaavaan, ett’ aamuhun huilasi
Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne,
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin,
“Laitapa minulle laulunen!” Vai laulunen! Vai laulunen! “Laitapa minulle laulunen!” – “Juu,
Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.
Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput
1. NÄKY MERELTÄ Haaksi merta kyntelevi. Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa
Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut. Silloin
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain? “Älä muuta kuin sula
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat! Sydän
Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön
Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska,
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien
1. RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS. »Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! vasta
I. MERKILLISTÄ Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:
(hänelle, jota minä rakastan) Sanoi ennen elämä minulle: “Kärsi ja nauti!” Sanoo
Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle
(Prof. Waldemar Ruinille omistettu) Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan
Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist’ oli musta. Tilu ranttantaa, tilu
Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin
Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks’ saisin, karit kaikki
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat,
Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho maassa talven, yössä
(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta) Tuli kummitus kerran toimistoon – ihan oikea kummitus,
Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja
Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän
Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan
En saanut, impeni armahain, ma muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan
Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos
Kysytään kerran, kuinka en sortunut silloin, kun olin kurja, pelkäsin itseäni illoin,
(Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle) On kaunista kaatua maan eestä varhain, mut sentään sen
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin. “Tule
Kantaatti Kaupunki nukkuu, paukkaa pakkasen harmaja henki Yön äänet hukkuu, turtuvat tuskat
On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt’ympäri huokaa
Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt,
(Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25.1.18) Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin
– Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? “Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.”
Kuu jo kylmeni. Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Tampereen valloituksen muistoksi Kuusenlehvä, lemmenlehvä, isänmaamme päivä! Milloin näyt, niin häipyy Suomen
Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti,
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin
(Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja
(Motto: “Land skall med lag byggas.”) Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla,
Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä. Sinulla
Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot’ olen aatellut ma
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!
Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me niemen kainalossa uimme, sitten kirjat kiirehesti
Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
Tie ei pääty sentään, vaikk’ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
I. Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.
(Gustaf Fröding) “Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”, näin keväälle huokasi
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään
Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll’ ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori. Mie itse
Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik’ on meidän metsällämme, kun
(Suomen “Lotta Svärdien” kunniaksi omistettu) Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan siell’
Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen
Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen,
“Puhu tuuli purjehesen, ahava aja alustal” (Kalevala XXIX) Tule tuuli, tuui purtta,
Legenda I. Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta
Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne
Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta? Liioin vaadit,
Lintunen lehdossa kirkkomaan, laula, laulele virkku, laula mulle ja laula muille, taivaan
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!
Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän. Ei hän ilkkunut
Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa. Ruoja Ruotuksen
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan. Kiittävät kiloa päivän:
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa
Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma
Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu
On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu
Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä
Maamies, mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan, Suomessa on suuri hätä, kysytähän
Hymni (Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevalajuhlassa 28.2.1910) Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa
Mielessä häll’ oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni
Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan,
Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan
“Urhot urhoja sanovi, naiset naisten nauruloita, sulhaiset sydänsuruja, neiet neitihuoliansa. Mitä sanon
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von
Mansikkahan kesä-aamull’ läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo’os mulle
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta,
Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan. Tuop’ on yksin Poika tuumi:
Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä,
(Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu) Ja koska me kurkkumme aukaistaan, me
Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme
Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni. Muutti
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa
Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
I Näitkö suuren näkinkengän kerta? Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren
Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan
Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill’ on
Mikä on hanhien havina Vienan virran kainalossa? Ne on kolme Hiiden neittä,
Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut
Metsähän oli mun mieli, kauvas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen. Tahdoin
Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät – pois
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas,
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya,
Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi
1. ITSENSÄ ETSIJÄ Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo
En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on
Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk’ kasvoi yhteen, ja unta ma
Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän, Luojan
Minust’ oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja
Minust’ on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä
Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi
“Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll’
Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset,
Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme
Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän,
(Th. Reinille omistettu) Ihmissieluss’ oli myrsky. Tunteet kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille,
Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo. Yksi ja moni on
Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret
Voi, miten halveksun minä teitä maidon karvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte,
Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: “Sull’ ei ole
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran
(Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914) Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki
Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas
Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi,
Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti,
1. Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll’ on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun
Hiihtell sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen. Tuo tuli punainen neiti,
Yksinpuhelu Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan? Mitä
Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin
On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi
Oi, uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa,
Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut
Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon.
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun
Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli. Sua silmihin katsoa
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin
Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko? Tääll’ ihmisen kuihtuu joka aatos, tunne,
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu
On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet
Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit’
Puhui Pirkka puuhkalakki: “Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme
Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori. Ajoivat aamulla
Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan. Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan:
Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden. Lienen tehnyt synnin
– Katso! Tuossa tuttavamme! “Väinämö, väkevä sulho!” – Murhamies sorean siskon! Liipaisenko?
Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka
Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö,
Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle
(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä “Vienan valta”) Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan
Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan
Hän tuomaripöydästä vietiin pois – hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja
Maa on mainio meill’, elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi
Kaitse, Luoja, köyhän karja, kaitse köyhän siemen, että kauan kukoistaisi väki Väinön
(Eversti A. Sihvolle omistettu) Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä,
1. PUMA TIETÄJÄ Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma. Puma maassa hallitsee
Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. “Minkähän lienevi tuulen teillä
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss’ oli kyllä, vaikk’ ohitse kulkenut
– “Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein,
Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa,
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu. Kuvastelee koivu, kuus, rannan
Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän
Piru tuli mun luokseni pyydellen: “Suo mulle aartehet sydämen!” – Tulit liian
Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun. Näin
Eversti Kalmille omistettu Saapuu vuosisatain yöstä joskus viesti miesten työstä, jotk’ on
Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. “Pois tieltä tyttönen
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa
Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa, ahdistus ilmassa on, pedot
(Suomen Näyttelijaliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914) Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma
Suomen nuorille sepoille omistettu I Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se
(Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904) Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu
»Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff wohl uber das wilde Meer.» (Heine)
Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees
1. TUULINEN SIJA Neiti, neilikka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty;
Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: “Katso,
Legenda Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi,
Suomen Tasavallan itsenaisyyspäivänä 6.12.19. Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa, mikä lieneekin toimemme,
(Mestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle omistettu) Kuin Volga, kuin Volga
Pyhä Yrjänä ylinkä kuuli immen kiljahtavan Turjan tunturin takana; karahutti katsomahan. Kuikutti
Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät. Pyhä
Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle, kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena;
Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä. Päällä tähdet tuimat. Ovat
Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke,
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen
Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo
– Minne riennät, ratsumies? “Kuolemahan kukaties.” – Sinnekö niin kiire sulla? “Tahdon
Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra,
Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy, kun ahdistuu ain yksilöiden olo, kun
Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja
60-vuotias Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja
taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista Hei,
Sinkoovat siniset liekit Lapin taivahan laella. Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin
Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk’ on puhdasta sun
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi
Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku,
Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista
Rakastettu, armastettu ijankaikkisesti! Kuinka kuolis lempeni, mi nyt jo kaikki kesti? Saat
Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa. Lempeät lehtivi puut, miss’ uinuvat sankarivainaat, vartio
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
(Aino Acktelle omistettu) Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas. Salome, sa surmasit
Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina
Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.
(Suomen olympialaisille voittajille omistettu) Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle, kauan saakohon
Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli. Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi
(Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6.7.1913.) Oli kerran – ah, mene mielestäin se
Se oliko kieli, jok’ katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi
Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini
(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.) Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren’ on
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi “impressaario” vaan,
Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun
Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen
Se lauloi sininen lintu: “Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss’ on tuhma tieto autuudesta
Katrinainen kaunis neiti kesät karjassa käveli, näki outoja näkyjä; katsoi taivahan sinehen,
Oli kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss’ oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin
»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt –
»Niin suloinen ja hertas on kyll’ onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton
Mua syytät Leila siitä, ett’en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk’ ennen
Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa ja silloin Laina se lausui
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin,
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella
(Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu) Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill’
Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron. Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät
Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun
(Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917) Turja, tuulien
Juhlaruno Ensi kerran Suomen suku esiin astuu omin töin, orjaellut vuosisadat, surrut
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun
(Abraham Ojanperän muistolle omistettu) Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin
Liehui päivän Suomen lippu. Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa
Samat meille on soinehet Salliman kellot, Meill’ yhteiset olleet on orjuuden pellot,
(Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 13.11.1910) Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa – näin oppia
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta. Hiljaa
Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin
Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett’ ihmiset katseli
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä
Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan
Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi
(Elegia) Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia
Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka
Tuo ihala Syvärin impi poimi kukkia pivosen kesäisestä pihlapuusta, puhui pihlaja hänelle:
Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden
Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul’ laineita ärjyen
Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee. – Ah, lentävä lehti,
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden,
Tähtöset tuikki niin korkealla. Min’ olin maassa niin matalalla. Miksi niin vilkutte
Tuikkii reppänästä tähti niinkuin outo otsalehti. Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.
Lapsuuden muisto Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan,
Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi,
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon.
Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen,
Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen
Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri
Tarhapöllö se oksallansa oli niin viisas, viisas, koska hän ei puhunut mitään:
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua
Tuo ylpeä temppeliherra huus: “Pyhä hautako meiltä mennyt ois? Meit’ onhan urhoa
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat
6 p. maalisk. 1901. Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki
hänen 50-vuotispäivänään Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen,
(Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.4.1916) Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta:
Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält’ on sammunut ja mennyt
Nukkui maa. Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki. Mutta myös viha virisi: “Kostanko
“Lähemmä, Jumala, sua!” “Lähemmä, Jumala, sua!” Uppoo linnamme uiva. Maailma hukkuu, katoo
Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle
Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten,
Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut – en niitä tavannut kiinni. Keinuivat
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu. Aatos käy niin autioksi, mieli
Tuijotin tulehen kauvan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani. Hiilet hehkui,
Sokko on sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot
Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat
Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun. Selitän sielusi, päästän
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat. Kulo on luotu kulkemahan, kyy
Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai
Kuulin tuulien puhuvan: “Suureksi puhaltakaamme Suomi, luokaamme lujaksi, vakahaksi, valppahaksi!” Tuulet taivahan
Noin ne lauloivat jumalat, juorottivat jouhiparrat rannalla Aluen järven, Tuurin uudessa tuvassa:
Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti
Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta. Virvaliekki yksin
Tuop’ oli Ukri tuhma ukko, herttua väkevän heimon, Aasian iki-aroilla, rannoilla rajattomilla.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä
Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi,
Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa! “Sun aatoksistasi tiedä en.
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
Muilla olkoon vaalin valta, mull’ ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta,
Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi. Voi meitä
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja
Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on
Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan: Meren laajan suuri sulho kaihosi
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett’ tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas
Meksikolainen legenda Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät,
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan? – “Emme, me peitimme vain
Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi
Pikakuva Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla;
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet,
Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön,
(Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu) Oli aika kerran, oli hetki Herran,
Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää, tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi
(Oikeuden marttyyreille omistettu) Jos on suurta tehty missä, sit’ on tehty sydämissä,
Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä! Muuten mielesi lahovi. Näin
Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan. Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan
Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies? – Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini
(Viipurilaiselle osakunnalle omistettu) Minkä liitti luonnon Luoja, ei sitä ihminen erota. Yks
Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä. Kaunoista venossa kaksi;
“Kansa outoja anoopi, ikävöitsee ilma kaikki.” – (Salamnius) Ja silloin Suomen tietäjä
“Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa.” (Jaakko Juteini) – Mutta häipyy hetket
“Yksi mieli, yksi kieli, siin’ on suoja Suomenmaan.” (Oksanen) Jo silloin Wäinön
Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen
Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä
Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan. – Minne matka miesten
Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon
(Ministeri Sokolnickille omistettu) Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun Europan
Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka
Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo
“Oi joutuos Wäinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla. Iloita, surra, miten mieli
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa. Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan
Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni. Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla. Näen hengen