Eino Leino

Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.

Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit

En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun

Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein,

Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä

Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa,

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa,

Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan. Yössä,

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja

Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi

Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen

Oi, miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei –

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka

Kas, lempi se on kuin kukkanen ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii

Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin

Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita,

Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn’ oli virta ja

“Laitapa minulle laulunen!” Vai laulunen! Vai laulunen! “Laitapa minulle laulunen!” – “Juu,

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan

Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist’ oli musta. Tilu ranttantaa, tilu

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan

Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa,

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos

Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt,

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull’ on laulun ääni. Kekrinä

(Gustaf Fröding) “Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”, näin keväälle huokasi

(Gustaf Fröding) Minä rahalla rakkautta ostin, kun muuten ma saanut en. Soi

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen

Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren.

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun

Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin nuori ja

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta

Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on

Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk’ kasvoi yhteen, ja unta ma

Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä

Minust’ oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja

Minust’ on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta

Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme

Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän,

Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille,

Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: “Sull’ ei ole

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki

Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas

Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin

Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille

Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli. Sua silmihin katsoa

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu

On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet

Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei

En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan,

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. “Minkähän lienevi tuulen teillä

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss’ oli kyllä, vaikk’ ohitse kulkenut

Piru tuli mun luokseni pyydellen: “Suo mulle aartehet sydämen!” – Tulit liian

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. “Pois tieltä tyttönen

Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi

taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista Hei,

Mull’ on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut

Se oliko kieli, jok’ katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi

Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin’ olet jumalanpuuni ja ethän sa

Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy.

Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren’ on

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi “impressaario” vaan,

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin,

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun

Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun

Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett’ ihmiset katseli

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden,

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää, mut kaunista, kaunista unta. Sua

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu, mua ett’ ihan peloittaapi, ja

Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi,

Sano, koska se koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain’ olis ylinnä ansio mulla: se