Imatran tarina

Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
“Maan eestä laula, mut mulle ei.” –
“Sa mulle oot kallihimpi,” –
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

“Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas.”
“Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristas.”

Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
“Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?”

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän lausui koskien kanneltaan:
“Olet mulle ain yhtä sorja,
sun sulojas laulan, en suruja maan.”

Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
“Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.”

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur’ oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
“Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?”

Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. “Ken
vapautta viel’ laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?”

Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla kuohuvan veen.
Hän lauloi: “on sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkuin sankari kotiin saa.”

Jo sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

Eino Leino