Kansalaisseppel

(Leo Mechelinin muistolle omistettu)

Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu.
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk’ oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
Myrskyssä seista hän tahtoi,
taistella tohti ja mahtoi,
työmies kuin ei kukaan,
johtaja, tempaaja mukaan,
mestari muodon ja sanain,
kyntäjä valtaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.

Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
Korkeinna kaikista muista
kumpunsa kunniapuista,
myrskyt kun mylvii ja raastaa,
puu pyhä oikeuden haastaa,
laulaen lain ikikieltä,
miettien sankarin mieltä,
Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin toivoa vapauttansa.

Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
Sortajan suut hän suisti,
kaukaiset maat hänet muisti,
muodoissa lempeetä, mutta
aatteissa karkaistunutta
poikaa pohjolan peräin,
miestä miekankin teräin,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin vannoa vapauttansa.

Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
Tuomiopäivän on koitto!
Nousevat paatiset parmaat,
veisaavat vainajat harmaat
voittoa Väinölän rantain,
urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.

Eino Leino