Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
“Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?”
Ninive:
“Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?”
Intia:
“Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?”
Ninive:
“Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.”
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty,
Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta viiden-virran aurinko nousi.
Eino Leino