Mi sulo, kun taloustoimissa liikut,
mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,
mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,
mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran,
mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi;
niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: “Miks itket sa ihana, sorja?”
Sa vastasit: “Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.”
– “Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!”
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin,
jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin;
sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
Eino Leino