Jos Unkari vetoo Suomen puoleen,
niin Suomi joutuu suruun ja huoleen:
me millä autamme heitä? –
Ei itkua, kyyneleitä.
Samat tähdet on päällämme täyttyneet kerta,
samat tantereet juonehet meidän verta,
mut hädässä ystävä tutaan –
kun kylläksi tutustutaan.
Me tunnemme Petöfin raikuvan radan,
me tunnemme läpi monen vuosisadan,
ken on Europan vartia ollut,
kun on Turkki ja Aasia tullut.
On tehtävä, mitä voi tehdä Suomi –
mut kastua ei saa silmäluomi –
nyt Unkarissa on hätä,
ei turhaan nyt huudeta tätä.
Nyt auta ei “eljen” Unkarin urheen,
nyt Suomikin saanut on suuren murheen;
min voimme tehdä, sen teemme,
siks kaikuvi kanteleemme.
Sinä urhea Unkari, uljas ja pyhä,
Sinun Tapanin-kruunusi loistavi yhä,
yli tuikkii se Pohjankin taivaan,
jos vaivuitkin sortoon ja vaivaan.
Mut sortua saa ei heimosta parhain,
jos itsekin sorrumme myöhään tai varhain,
siks uljas Unkari elää
ja Väinämön kantele helää!
Minä vain olen köyhä laulaja Suomen –
nyt kastua ei sovi silmäluomen –
mut ratsuni selkään ma nousen,
kuin Unkari, jännitän jousen.
Minun ratsuni on runoratsu vainen,
ei vierellä isä, ei äiti, ei nainen,
mut Unkarin puolesta puhun,
kun kuulin ma kaamean huhun.
Nyt ei ole leikki, nyt siellä on hätä,
siks kuulkaa, siks kuulkaa nyt ääntäni tätä!
Ken tehdä voi, hän tehköön –
ja sielunsa silmillä nähköön!
Eino Leino