“Yksi mieli, yksi kieli,
siin’ on suoja Suomenmaan.”
(Oksanen)

Jo silloin Wäinön kansa ties,
mit’ tehdä miekallansa,
ja voiman rinnassansa
nyt uuden tunsi Suomen mies
ja iski kalvan kahvaan –
ja raadannasta rahvaan
ja soitti somer alla maan
ja helkki kangashiekka,
mut eipä kalpa nouse vaan,
ei vääjä Wäinön miekka.

Ja kautta Suomen kaivattiin
nyt miestä miekan päähän
ja Auran rannat raivattiin
ja Pohjan korvet porkattiin
nyt aina Turjan jäähän.
Mut ollut kalvan nostajaa
ei suuren Suomen mailla
ja ilman päivää itki maa
ja kansa kuuta vailla.

Mut silloin nousi “pikku mies”,
kuin tuoma äkkitaian,
hän työnsä tunsi, tiensä ties
ja arvas tuulet aian.
Ja annas, kului hetki, kaksi,
hän nousi maansa mahtavaksi
ja katsoi yli kansojen
ja kohos korkeaksi:
kun jalka maassa teutaroi,
niin pilvet päätä piirsi,
kun ääni kautta korven soi,
niin kaiku vuoret siirsi.

Hän tempas teräsjänterin
nyt kalvan kankahasta
ja ihmetellen nähtihin
sen vanha loisto vasta:
kun kuuhut paistoi kärjeltä
ja tähdet lappealta
ja päästä koitti päivän koi
ja aamu kahvan alta!

Ja päänsä päällä miekkoaan
hän heilahutti kerran
ja tulet tuiski halki maan
ja iski ilma Herran.
Ja tammen suuren kaadantaan
nyt urho läksi voimassaan
ja mäet mätkyi ja linnat liikkui
ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui
ja kosket kohisi kuivillen
ja virrat suunsa sulki
ja kuuset kumarsi laulaen,
kun Pohjan urho kulki.

Alle tammen kun oli tullut urho,
miekka kirkas pilviä kohti nousi,
nousi niinkuin nousevi kirjokaari

kannelle taivaan.

Iski kerran, iskipä toisen, tulta
miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,
ilma vinkui kuin rajuyönä huiput

aution vuoren.

Niinpä vihdoin kerralla kolmannella
tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;
ajan tuulispää tyven työnsi länteen,

kaakkohon latvan.

Mutta miekan urho se heitti jälleen
tähtiparvein taa sinitaivahalle,
heitti kansalleen valon viittojaksi,

soihduksi yössä.

Eino Leino