Miettehet kummat
kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat,
muistelot tummat,
aikojen ammoin menneiden kultaiset kuvat:
nuo olen rannat
jossakin nähnyt, rannoilla saunat ja talot,
valkeat sannat,
saaret ja salmet ja ympäri huokaavat salot.
Tuoll’ olen kiikkunut
kivillä lapsena, mansikanmarjoja syönyt,
tääll’ olen liikkunut,
lehdoissa lempinyt, laulanut, leikkiä lyönyt,
noit’ olen soutanut
virtoja, järviä, ajellen karjoja Ahdin,
soutanut, joutanut,
joikunut heimosta hengen ja kauneuden mahdin.
Milloin ja missä?
Jossakin, jolloinkin, vuostuhat-taivalten yössä,
himmenevissä
illoissa, aamuissa, päivänkin päätyvän työssä,
kun sukukantani
vallitsi Vienan ja Väinän ja Laatokan maita,
soi kotirantani
sointuja, joita ei tään ajan lapsoset laita.
Aurinko koittaa,
puhkeevat pilvet, haihtuvi orjuuden haamu,
valkeus voittaa,
käy yli Aunuksen korpien korkea aamu,
louhien lomasta
nousevat entiset, yhteiset muistelot esiin,
onnesta omasta,
vaipunehesta Venäjän virtojen vesiin.
Saarina, nieminä
pyrkii nyt päivähän päin suku Väinämön pyhä,
pirstoina pieninä,
laulaen laulua, loitsua yhteistä yhä:
kuulen ma sieltä
kumpujen kumua, helkettä hautojen hiekkain,
maammojen kieltä,
taattojen mieltä ja kalsketta veljien miekkain.
Uusi on rusko
ranteilla taivaan, säihkyvä säilien teriin,
uusi on usko
tunkeva nyt Viron, Vienan ja Inkerin veriin:
ei iki laukee
yltämme orjuuden yö, vihamiehen ei vaino,
jos iki raukee
ei ies Moskovan, Pihkovan, Pietarin paino.
Ah, useasti
virtoja Suvannon kaahlasi kasakan hepo,
ääriltä asti
Turjankin tuulisen poistui rauha ja lepo!
Kerran jos poistuis
myös aron poijilta, urhoilta Uraalin takaa,
ei taru toistuis
hurmeinen tuo, ja Suomen ois viljelys vakaa.

Eino Leino