Te seisotte keskellä keväimen
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan
ja kevään nähnyt on loistossaan,
kun päivässä aallot päilyi
ja tuuloset tuoksui vaan.
Niin lietona lehtojen helke soi,
niin vienoja viestejä tuuloset toi
ja perhonen silkkisiipi
yli kaislojen karkeloi.
Mut joutui syksy ja synkät säät,
sai kylmät ilmat ja tuulispäät
ja halla se maahan hiipi,
tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.
Yli talven kaislat ne murheissaan
lumipäisinä rannalla seisoi vaan
ja kun vinkui talvinen tuuli,
he kuiskivat muistojaan.
Ja muistivat aikoja nuoruuden,
noit’ aikoja toivojen, riemujen –
ja ijäksi kuollehen luuli
he luonnosta keväimen.
Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi,
taas lintujen lauluja lehdot soi,
taas lahdella sotkat soutaa
ja perhoset karkeloi.
Mut rannan kalpeat kaislat vaan
ne hiljaa huojuvat huolissaan
ja miettivät, miksihän joutaa
koko luonto nyt riemuamaan.
Nää aallot outoja heille on,
tään tuulosen kuiske tuntematon
ja kumma on kukkien tuoksu
ja helkkinä haaviston.
Ei uutta se oo, on vanhaa vain,
mut vanhaa, mikä on uutta ain
kuin vierivän virran juoksu
ohi rantojen viljavain!
Tää laulu on laulua keväimen,
tää aalto on aaltoja nuoruuden,
joka ulapan tuulissa nousi
ja nyt vyöryvi lahtehen!
Ken ei sitä ymmärrä onneton on,
sen murtava hyöky on aallokon,
sen ampuva ajan on jousi,
se kuoleman kulkija on! –
Te seisotte keskellä keväimen
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
Eino Leino