Neljäs käsky

(Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914)

Kaukana, kaukana
kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
kontion mukaan.
Kaikk’ unohtuu;
myös kansojen kauneimmat virret.
Pois lahoaa
kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
ampune Jouko.

Korvesta tultiin,
kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
laulettu koskaan;
ei runo raiu
nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
ja ratsujen tahdin.

Untenko kansa?
Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
kultainen, hento.
Muistako sitten
jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
sen uskon me hautahan viemme:
ei sovi ihmisen
olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
kuin Väinämö kerran.

Hulluuden kansako?
Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
outo on tään ajan henki.

Eino Leino