Mikä on tammipuun tohina
minun koidon korvissani?
Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
laulun yössä lankeevassa.
Pois viha, pois kateus,
karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
sekä seppojen jyrinä!
Minun on mieleni kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.
Tarinoi Jumalan tammi:
“Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden;
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
kuulevaiset eivät kuule.”
Kysyn sykkivin sydämin:
“Ja mitäpä minulle huout?”
Julistaa Jumalan tammi:
“Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
käsken nuorna kärsimähän.”
Kysyn kylmävin sydämin:
“Miks minua kärsimähän?”
Luojan suuren puu puhuvi:
“Siks sinua kärsimähän,
kun olet lapsi laadultasi,
itkijä elämän itkun.
Otan sun lapseksi omaksi,
annan sulle laulun armon,
juuret juutan maa-emohon,
työnnän latvan taivahalle.”
Vaikes tammi taideniekan.
Seisoi mies aholla yksin,
yössä aukean elämän.
Tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
ailuesta ankarasta.
Pyhä on hetki hengen tuskan.
Seisoi mies aholla yksin
juurella Jumalan tammen;
kaukokaupungin hälinä
yhtyi yön vavistuksehen;
lepäsivät maa ja taivas,
tammen lehvätkin lepäsi.
Pisarat putoelevat
unten urhon poskipäille.
Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
lauhdutellen, lohdutellen.
Saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
puuttui puuksi paikallensa.
Satu oli sanasta, taru
tammesta taitehen Jumalan.
Eino Leino