On kylmä ja kirkas tähti-yö.
Veet himmeät laivan laitaan lyö;
ylt’ympäri huokaa korpien vyö
ja halla harmaja suo-maan.
Nuor’ kuningas juuri on laivallaan
Nevan suulle saapunut oppimaan
sodan vaikean taitoa urhoiltaan
ja heille apua tuomaan.
Heill’ eessään heikko on Moskova,
on vallattu Novgorod, Pihkova,
Viro, Inkeri viety ja Liettua
pois Puolan ja Venäjän maista.
Itämeri on Ruotsin! – Ja de la Gardie,
taas voitoista uusista uneksii
ja Venäjän tsaariksi tervehtii
jo prinssiä ruotsalaista.
Kajutassa on ollut kokous;
mitä päättänyt, tietää Sallimus
ja valtakuntien vaellus,
min tuo tuhatvuodet julki.
Mut vielä kauan sen jälkehen
soi kannelta kaiku askelien,
kun kuningas vilkkaasti haastaen
kera Eevert Hornin kulki.
Hänen luontonsa on kuin leijonan:
hän vallata tahtois maailman,
maan tehdä Ruotsista mahtavan,
sill’ ettei mittaa, ei määrää.
Hän merestä ryssän jo työnsi pois,
nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois,
ellei jo Saksasta torvet sois,
päin vaatien uskoa väärää.
Wien saapa on tuiman tuomion:
kukistettava kuuluisa Habsburg on,
protestanttiset saatava liittohon,
ett’ ois evangelium vakaa;
ja itse hän ois sen liiton pää –
eik’ Europa ahdas riitä tää,
uus maailma hänelle häämöittää
jo Atlannin aaltojen takaa.
Kuvat kummat, valtavat vaeltelee …
Nyt äkkiä kuningas kalpenee,
hän valkenee, hän vaikenee:
kuu virralle hohtonsa heittää;
lumon oudon luo suomaisemaan,
sen korpehen, rimpehen koleaan,
jota Suomenlahdesta Laatokkaan
nyt huuru hallava peittää.
Mut huurusta katsehin hurmaisin
nyt näkee hän nousevan kaupungin,
ylös pyrkivän tornein ylpehin
ja kaunehin pylväin ja kaarin.
Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon:
“Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon?
Ma tänne Tukholman uuden luon,
mi pitää silmällä tsaarin.”
Horn kumman kuulee, hän hätkähtää
Mut Kustaa Aadolfin nousee pää,
hänen leijonamielensä lennähtää,
sen tähtihin sinkoo säen,
ja kansojen kohtalot näkee hän:
maan suuren pieneksi piirtyvän,
mut onko se Ruotsin vai Venäjän?
Hän virkkaa: “Huonosti näen.
Olen kuoleva vaan ma ihminen.
Mut kuitenkin neuvosherrojen
tään annan tutkia aatoksen,
mitä tuosta he tulevan luulee.”
Hän vaikenee. On kylmä yö.
Veet himmeät laivan laitaan lyö;
kuin kuoloa korpien huokuu vyö,
kuin kalmaa kaakko tuulee.
Eino Leino