Niin on ihmis-ajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
niin ei sitä estä mikään.
Tuulet sitä kuljettaa
ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill’
ei ole saarta, rantaa.
Vaan kun ilma raskas on,
niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss’ on tukehtunut
monen mielen kaipuu.
Nousemahan lähtenyt
oli Aatu-sepän henki
läpi taivaan yhdeksän
ja yli kymmenenki.
Peltojensa pientareita
Aatu asteleepi,
taittaa tähkän toisinaan
ja tarkkaan katseleepi.
Mutta mailla korkeuden
henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
ja linnunradat liitää.
“Kummahan on kuitenkin
tää luomakunta Luojan,”
miettii ukko mielessään,
“kun käsittäisi ruojan!
Ymmärrän ma yhtä toista:
että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
kaiken nousta pitää.
Sumu nousee järvestä
ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
koko luonto tälleen.
Entäpä jos tehdä voisi
itse kiertorukin?”
Tuo on Aatun ajatus,
tuo mielihaave ukin.
Ja hän ryhtyy takomahan
kohta toimessansa.
Poika polven korkeuinen
hällä apunansa.
Vuodet vierii. Rovasti
saa ukon työstä kuulla,
painuu kerran pajahan
ja katsoo hymysuulla.
Lausuu: “Luojaa palveleepi
tavallansa kukin
eikä huonoin ehkä liene
tapa Aatu-ukin.
Mutta poika pantava
on tuosta papinkouluun.
Ensin itse opetan
ja sitten laitan Ouluun.”
Rovastin tahto tapahtui.
Taas viikot, vuodet luisti.
Poika tuskin taattoaan
ja kotoansa muisti.
Palasi kerran kesällä.
Oli juhannuksen aatto.
Nytpä Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Eellä piika pappilan,
kädessä kahvipannu,
jäljessänsä ruustinna
kera kuppien ja kannun.
Sitten ruokokeppeinensä
rovasti jonon jatkaa,
juhlallisna hahmoltaan
kuin kirkkoon oisi matka.
Tytär nuori takanaan
kera miehen oudon kulkee.
Sydän arka kummallakin
aavistusta sulkee.
Jälkijoukon muodostavi
Hurri, talon halli,
pappilaan mi harvoin tulla
haukkumatta salli.
Näin nyt Aatun mökille
käy harvinainen saatto.
Päivä painuu läntehen,
on juhannuksen aatto.
Joka töllin saunasta
nyt vitsan viuhke soipi,
lehvät nuoret lemuaa
ja huuru huppeloipi.
Aatu-ukolla yksin ei
ole juhannust’, ei juhlaa.
Harvoin pyhäpäiviäänkin
lepohon hän tuhlaa.
Aatu-ukko pajassansa
yksin takoo, takoo.
Savu milloin kohoaa
ja milloin maahan sakoo.
Vanha on jo Aatu-ukko.
Elon pyörä luistaa.
Tuskin enää poikaansa
ja maailmaa hän muistaa.
Ovi aukee, astuvi
nyt sisähän juhlasaatto.
Outo käden ojentaa
ja virkkaa vitkaan: “Taatto!”
Aatu katsoo kummastuin,
ei tunne tulijoista
muita hän kuin rovastin.
Tää epätiedon poistaa.
Lausuu: “Aatu, iloitse!
on poikas insinööri.
Tulla saattaa hänestä
nyt vaikka tirehtööri.
Poikasi on potra mies
ja rahaa tehdä jaksaa.
Kuusisataa kuussa saa jo,
jotka ruukki maksaa.
Siksi, Aatu, iloitse!
Jo hätäpäiväs päättyy.
Pappilassa ikisuoja
sulle onpi säätty.”
Aatu katsoo kummastuin.
Ei ymmärrä hän tätä.
Mitä haastaa rovasti?
Mi päättyy? Mikä hätä?
Eihän häll’ ole hätää ollut
koskaan elämässä.
Vaiko liekin elonpäivät
hällä päättymässä?
Sen hän yksin ymmärtää:
on poika hälle tullut.
Vasaransa jättää hän
ja virkkaa: “Tervetullut.”
Käsi kädessä katsovat
nyt isä ja poika toistaan.
Poika kylpee kyynelissä,
Aatun silmä loistaa.
Poika! Hänen poikansa!
Niin suuri, vankka, ylväs!
Tuli takaisin taaton ilo,
koko kodin pylväs.
Virkkaa: “Tulit parhaaksi!
On palje rikki vähän.
Painajata tarvitsen,
en muuta, työhön tähän.
Kas, se kohta valmis on!”
Ja hyväellen noita
silittää hän rattaita
ja rautaputkiloita.
Mitäs muuta! Insinööri
tarttuu paljetankoon,
Aatu-ukko vasaraan
ja rovasti hiilihankoon.
Hei, kuin kipunat kirpoaa
ja kaikuu kaunis hilke!
Tämä on vielä sorjempaa
kuin koivuvitsan vilke.
Autuaana Aatu-ukko
takoi iltaan asti,
katsoi vuoroin työhönsä
ja poikaan rakkahasti.
Vaan kun päivän kultakehrä
metsän taakse haipuu,
silloin myöskin Aatu-ukon
kädestä vasara vaipuu.
Kerran kaksi horjahti
ja sitten maassa makas.
Ulos vietiin, vietiin myöta
myöskin rukki rakas.
Raskahasti Aatun rinta
niinkuin meri kiikkuu.
Huulet hymyyn hyrähtää,
hän virkkaa: “Nyt se liikkuu.”
Päivä painui metsän taa.
Oli juhannuksen ilta.
Tuli tuores lehdentuoksu
lammen rantamilta.
Pääsky visersi viirin päässä,
kaukana käki kukkui.
Hiljaa niinkuin suvi-ilta
Aatu-ukko nukkui.
Eino Leino