Kajanus, terve juhlapäivänäsi!
Suurpiirteinen on ollut elämäsi.
Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
taiteesi taistoissa, ja varmennuit.
Päämääräs suora oli päivänkoittoon.
Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon,
itävän nähdä nuoren siemenen,
maan yli lainehtivan laihojen.
Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit:
sydänten sillan maassa rakensit
sävelin, jotka kohtaloita tietää
tään karun maan, tää kansa min sai sietää …
Ja katso! Suomen hongat huminoi
ja uudet laihot uusin lauluin soi.
Sa talon teit! Sa itse veistit hirret,
ne vedit poikki nummen paatisen.
Vihisi sulle vastatuulten virret,
et vaipunut, vaan nousit nostaen.
Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa,
sun koskaan uupumaton uhraukses,
sun koskaan vankkumaton vakaumukses,
valoisa toivos vastustenkin takaa,
miehuutes, milloinkaan ei epäilevä,
iloa ympärilleen säteilevä,
kohotti korkeaks sen aatteen sijan,
min sulle sääti sielu taiteilijan.
Kas siinä ritar-aseet, joita käytit,
kun tietä Suomen säveltaiteen näytit!
Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan,
jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin,
nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin
unelmas valtakuntaan valoisaan.
Sa joskus yksin seisoit. Vankkana
isäisi maahan juures juutit sa.
Olentos pyhäkössä, missä salat
on aartehes, Sa missä säihkyt, palat,
ylinnä riemun vapaa liekki lyö
kuin helkavalkee, jot’ei voita yö,
kaikelle päällä maan, mi uljast’ on,
suurtyötä, joka kestää tappion,
mi Luojan luonnossa on nuortuvaa,
ei erakkoista eikä orjaisaa.
Avajat akkunasi: sisään käy
keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu,
veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu,
maat, metsät, joissa päivä himmentäy.
Iloitset kedon kukka-ihmehistä,
jäät niiden eteen kauan ihaillen,
saat ilon yrteistä sa pienimmistä,
ne tunsit päivinä jo lapsuuden.
Sua hykähdyttää joka hyönteinenki,
sen viisas askar ja sen vilkas henki,
vain kultakuoriainen vihreä,
mi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii
ja nopeaan sen kukkeuden riipii,
saa sulta äkkisurman säälittä.
Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä
mi tietoisena kotirantaan lyö,
kun kultapilvet iltaretkellänsä
mereltä kuultaa sekä saapuu yö.
Sun katsees näkee joka kauneus-asteen,
min luonto malliks ihanteelle luo,
sen milloin kätkee alle aamunkasteen,
taas kukkakuusin korkein ilmi tuo,
tok’ enin Päivää lemmit, alkutulta
Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa
titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa –
saa Zoroaster-palvelun hän Sulta.
Voit kuulla värähdyksen jokaisen,
mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan,
sävelmään vyöryy aina valtavampaan
ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden,
miss’ soi: “kaikk’ ihmiset on veljiä”,
kuin sinkois laulu enkel-siivillä.
Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan,
miss’ elo tuntuu tarkoituksen saavan
sen runsauden suonenlyönnit parhain
sanovat julki salat tähtitarhain …
Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen,
se raikuu takaa oman rintas uksen,
sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan:
Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan!
Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy,
se mielessäsi miettivässä päilyy;
ajattelijan kauneus-elämää
salaista elät, suurta, kiihkeää …
Mut jos sun perus-äänes joskus soinut
on vastakaiutonna tyhjyyteen,
jos aattees lento oudoks jäädä voinut
on niille, jotka tyytyy vähäiseen,
kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa
Sun ympär’ yhtyy, aikakirjahansa
ijäisen kiitoksensa kirjoittaa
ja rakkauden, mi seuraa raatajaa,
iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa –
jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.
(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän
käsikirjoituksesta muodostettu.)
Eino Leino