Vapauden valjetessa

(Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu)

Oli aika kerran,
oli hetki Herran,
kun Suomi suureksi suurtui,
kun Suomen kansa
oli seisaallansa,
kun jumaliinsa se juurtui,
mut pienet sielut,
kaiken kauniin nielut,
taas sotkivat meidät soraan,
siks näe me emme,
mitä tarvitsemme,
mikä onni on vapauden oraan.

Yks sentään meille
jäi elämän teille:
isänmaan, isänmaan pyhä vapaus!
Oli suuren se ajan,
ajan, paikan ja rajan
rakas, rakkahin, kaunehin tapaus.
Nyt Suomen on laulu,
ajan alkavan taulu:
maat, metsät ja rannatkin raikuu,
kun Auran on voitto
kuin Auroran koitto,
opin kauneus sen varrelta kaikuu.

Taas suurtuvi Turku,
sen soi sävel-urku,
sen vanhuus ja viisaus viihtyy;
tuli tuikkivi tiedon
ajan liukkaan ja liedon
läpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy;
taas tiedon on avain
kateederin, lavain,
salat kaikki miss’ ilmoille tuodaan,
miten Suomen on mieli,
sen heimo, sen kieli,
sen henki, sen suuruus, mi luodaan.

Ei menneisyyttä
näin nosteta syyttä:
nyt soi sana syntymämaamme!
Sen seisomme eessä
me silmät veessä,
sen kohtalot korkeat jaamme.

Mut muistelot armaat,
sukupolvetkin harmaat
nyt sielujen silmissä kulkee,
pii iskee ja rauta,
isänmaa, kehto, hauta,
mi meidätkin helmaansa sulkee.

Tule, Turku, ja suurru,
taas Suomehen juurru,
käy kohti sa korkeaa päivää!
Paikka Pietari Brahen,
Suomen haaveen ja haahen,
älä katso sen häpeää, häivää.
Mut jos sinä kerta
myös itkisit verta,
niin sielusi murheessa muista:
kun maassa on hätä,
kun kansa on mätä,
sanat saamme me tietäjäin suista.

Eino Leino