Tuli tuvan ovelle Surma.
Äkkäs äidin lapsinensa
istumassa ikkunassa,
viittas, nosti viikatteensa:
“Lempeä lepo Manalan.”
Liikahda ei äiti, lapsi.
Tutki Tuoni tarkempahan:
kuolleet kumpikin olivat!
Tuumi tuota hetken, kaksi,
jop’ on muistui mielehensä
hiihtäjätoveri toinen,
Tauti, käyjä talviteiden.
Paukahteli kiuas kylmä:
“Nää ei Taudin tappamia.”
Tutki Tuoni tarkempahan:
“Niinpä Nälkä ne näversi.”
Hanki haastoi ikkunalta:
“Viel’ oli kapea kakku.”
Tutki Tuoni tarkempahan:
näki reijän pienen-pienen
puhki äityen povesta,
halki lapsen hartioista.
Jop’ on tunsi tuttavansa,
irvisti ikeniänsä:
“Sota, sorja veikkoseni,
aina eelleni ehätät,
kuljet tuulen teitä myöten,
riennät sa ratoja myrskyn,
isket inhat, isket vanhat,
poiatkin emon povelta.”
Läksi tuosta läylimielin
saloa samoamahan,
kentän poikki potkimahan,
eilisen kahakan kentän.
Eino Leino