VI – Jättiläistammi

“Kansa outoja anoopi,
ikävöitsee ilma kaikki.” –
(Salamnius)

Ja silloin Suomen tietäjä läksi
vesiä ventoja kulkemaan,
silloin vaikeni Wäinön kannel,
kuoli luonto maan.

Silloin Metsolan metiset piiat
ristit riistivät rinnaltaan,
kullat kulmilta karistivat,
ja huolivat itkien Tapion linnan
mustahan murhehuntuun
ja kauvas korpehen kätkeytyivät
saunahan salaiseen.

Silloin Ahtolan armahat neiet,
vaahtivaipat,
sukelsi surren ainiaaksi
alle aaltojen syvien,
jättäen rannat, raumat,
heittäen suruhun heleät hiekat,
kaislikot yksin karkelemaan.

Silloin karkkosi ihanat immet
kaarilta Suomeni taivaan,
päättyi kirjat päivyen neien,
katkesi Kuuttaren kangas, –
Ja kautta ilmojen, kautta maan
soi valtava valitushuuto:
On kuollut Suomen suuri Pan,
on kuollut luonnon laulu! –

Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle
myös merten takaa oudon taimen toi,
ja vuodet vaipui ajan virran alle
ja vieras virpi täällä vihannoi;
se kohta päänsä nosti korkealle
ja juuret vankat syvään maahan loi.
Ja tiedon terhoja se tammi tarjos
ja uskon katvehella kansan varjos.

Mut velkahan sen taimen kylväjille
ei jäänyt Suomen kansa konsanaan,
vaan kiitollisna tammen antimille
sen otti uudeks’ uhripuuksi maan
ja kantoi kullat, heitti helmet sille
ja antoi viime aumat pelloltaan
ja uhras laumoin sille lapsiansa –
ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.

Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi
ja päälle pilvien se nosti pään
ja yli maan sen ylväs latva sousi
ja taivon kaiken katti lehvillään;
ja turhaan ampui päältä päivän jousi
ja turhaan kuuhut kylvi välkettään.
Se tammi taivon valon maasta sulki
ja yössä kaihomielin kansa kulki.

Ja suruun riemut suli, päivät öihin
ja murhe musta hiipi Suomelaan,
ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin,
ei päivä koittanunna konsanaan;
se tammen kyllä kutoi kultavöihin,
mut yöhön jätti majat Wäinön maan.
Ja hiljaa hyräellen majoissansa
näin päivää kaipaellen lauloi kansa:

“Ain’ on päivä paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
näillä Wäinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä imehnosille,
kun ei konsa päivyt paista,
eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittänevi,
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.”

Ja hongat humisi huolissaan
Suomeni salomailla
ja surua solkikoivut soi
ja huokasi korven kuuset; –
hellitteli heinät vienot,
kuikutti kukat kanervan,
ahoset armahat vaikeroi
ja nurmet nuoret itki.

Ja Wäinön kantelo kaiutonna
valitti kivillä rannan
ja Suomen laulu orpona, onnetonna
vieri maita, vieri soita,
vieri synkkiä saloja vaan
nääntyen näljissänsä.

Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan
oven suussa, orren alla,
mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä,
murhe, itku isännöi –
kun oli poissa armas päivä,
Wäinön maassa
yö.

Eino Leino