Robert Kajanus
Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne,
Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä
8.12.1915 DITYRAMBI Varrella Sääksmäen vienoien vesien, hohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä
Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan
Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja,
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet,
Hän tuomaripöydästä vietiin pois – hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja
(Yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25.3.1917) Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi
(Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917) Turja, tuulien
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö
1. NÄKY MERELTÄ Haaksi merta kyntelevi. Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa
(Abraham Ojanperän muistolle omistettu) Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin
(Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.4.1916) Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta:
Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin
Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin
Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä
Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein,
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset,
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin. “Tule
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna
Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut
Oi, uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa,
Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin
Metsähän oli mun mieli, kauvas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen. Tahdoin
Tuijotin tulehen kauvan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani. Hiilet hehkui,
Maa on mainio meill’, elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi
Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista
On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks
Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön! Kummut, maat
“Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin
Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta. Virvaliekki yksin
Herramme Vapahtajamme kerran kangasta käveli keltaisella syyskesällä. Samosi salossa ukko, Tieto tuolta
Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten. Kaksi
Kuu jo kylmeni. Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Tuop’ oli Ukri tuhma ukko, herttua väkevän heimon, Aasian iki-aroilla, rannoilla rajattomilla.
Tuop’ oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa,
Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo
Tuo ihala Syvärin impi poimi kukkia pivosen kesäisestä pihlapuusta, puhui pihlaja hänelle:
Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan. Tuop’ on yksin Poika tuumi:
Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Ärjän akka, pahoin hoiti poikiansa, laulatteli lapsiansa.
Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti
Kaleva kuuluisa kuningas käkesi kosihin käydä Vuoren mointa morsianta. Hiiden neiti hiilihapsi
Katrinainen kaunis neiti kesät karjassa käveli, näki outoja näkyjä; katsoi taivahan sinehen,
Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle, kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena;
“Urhot urhoja sanovi, naiset naisten nauruloita, sulhaiset sydänsuruja, neiet neitihuoliansa. Mitä sanon
Tuo oli tytti Päivölässä Ihalempi, maammon impi, mansikka hyvien maiden, Herran lehtojen
Pyhä Yrjänä ylinkä kuuli immen kiljahtavan Turjan tunturin takana; karahutti katsomahan. Kuikutti
Puhui Pirkka puuhkalakki: “Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme
Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori. Ajoivat aamulla
Istui impi lähtehellä, vieritti suruista virttä päivän mennessä majoille, kesähiilun himmetessä, syttyessä
Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat
Mikä on hanhien havina Vienan virran kainalossa? Ne on kolme Hiiden neittä,
Noin ne lauloivat jumalat, juorottivat jouhiparrat rannalla Aluen järven, Tuurin uudessa tuvassa:
Tarhapöllö se oksallansa oli niin viisas, viisas, koska hän ei puhunut mitään:
Helsingin murteella “Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” Tuo huuto on Suomessa syyri, Mut mikä
Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä. Sinulla
(Motto: “Land skall med lag byggas.”) Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla,
Muistan maan ma pohjolassa, miss’ on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa,
(Aino Acktelle omistettu) Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas. Salome, sa surmasit
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan? Mitä
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän, Luojan
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti,
(Eräs katkelma “Simo Hurtta”-sikermästä) Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman,
Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla. Näen hengen
Pikakuva Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus
(Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.) Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on
Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin
Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Hymni (Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevalajuhlassa 28.2.1910) Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa
Kantaatti Kaupunki nukkuu, paukkaa pakkasen harmaja henki Yön äänet hukkuu, turtuvat tuskat
Pienoinen kapakka Charlotten-kadulla! Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa. Niin monta
(Viipurilaiselle osakunnalle omistettu) Minkä liitti luonnon Luoja, ei sitä ihminen erota. Yks
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla;
“Lähemmä, Jumala, sua!” “Lähemmä, Jumala, sua!” Uppoo linnamme uiva. Maailma hukkuu, katoo
Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut – en niitä tavannut kiinni. Keinuivat
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa,
Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa,
Maamies, mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan, Suomessa on suuri hätä, kysytähän
Kysytään kerran, kuinka en sortunut silloin, kun olin kurja, pelkäsin itseäni illoin,
Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!
Yksinpuhelu Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin
Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni. Muutti
Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä,
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän
(Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu) Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill’
In ecclesiam! Sotaa etsineet me emme, rauhan tähden taistelemme, kas, kuin ratkee
Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki
Nuor’ on maani, nuor’ oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme
Rakastettu, armastettu ijankaikkisesti! Kuinka kuolis lempeni, mi nyt jo kaikki kesti? Saat
Legenda Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi,
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von
(Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 13.11.1910) Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain? “Älä muuta kuin sula
Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi,
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle
1. ITSENSÄ ETSIJÄ Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä
Lapsuuden muisto Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan,
Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt
(hänelle, jota minä rakastan) Sanoi ennen elämä minulle: “Kärsi ja nauti!” Sanoo
1. TUULINEN SIJA Neiti, neilikka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty;
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya,
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet? Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet? Meren aavalta Ahtolan laulavan
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat,
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä,
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa
1. Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll’ on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun
Tyttö: Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais
Sinkoovat siniset liekit Lapin taivahan laella. Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin
(Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904) Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa, ahdistus ilmassa on, pedot
Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen
(Th. Reinille omistettu) Ihmissieluss’ oli myrsky. Tunteet kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat
Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja
Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät, teräskintahat kilahtaa. – Aika laulaa lauluaan. –
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja
Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli. Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi
Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan. Meren mustassa mujussa monta nukkuu
Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa. Ruoja Ruotuksen
Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. Ol’
Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti,
Kuulin tuulien puhuvan: “Suureksi puhaltakaamme Suomi, luokaamme lujaksi, vakahaksi, valppahaksi!” Tuulet taivahan
Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten,
Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: “Katso,
Voi, miten halveksun minä teitä maidon karvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte,
Tuo ylpeä temppeliherra huus: “Pyhä hautako meiltä mennyt ois? Meit’ onhan urhoa
Lintunen lehdossa kirkkomaan, laula, laulele virkku, laula mulle ja laula muille, taivaan
Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska,
(Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja
Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot’ olen aatellut ma
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi,
Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä! Muuten mielesi lahovi. Näin
Eukko harmaata kangasta kutoo. Ulkona syys-sade synkkänä putoo. Hän kutonut on sitä
Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin
Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka» 1. ÄIDIN SURUT Kolme yötä peräkkäin suurta surun
1. PUMA TIETÄJÄ Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma. Puma maassa hallitsee
Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani? Tammi on Jumalan tammi elämän
Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on
Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa! “Sun aatoksistasi tiedä en.
Opeta minulle, aurinko, mik’ on laulajan oikea onni. “Tee kuin minä, paista
Tähtöset tuikki niin korkealla. Min’ olin maassa niin matalalla. Miksi niin vilkutte
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan. Theano, temppelin impyinen!
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett’ tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas
Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön
Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat! Sydän
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori. Mie itse
Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.
Kysyi tyttö poikaselta: “Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin,
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:
En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi
Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä,
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään
Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll’ ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät
6 p. maalisk. 1901. Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki
Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa. Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat,
“Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll’
Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo
Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri
Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: “Sull’ ei ole
Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. “Minkähän lienevi tuulen teillä
Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos
Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita,
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden,
taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista Hei,
Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett’ ihmiset katseli
Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa
Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk’ kasvoi yhteen, ja unta ma
Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini
(Gustaf Fröding) “Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”, näin keväälle huokasi
Minust’ on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta
Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren’ on
Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme
Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean
Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin
Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne
On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet
Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein,
Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun
Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa
Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan. Yössä,
Minust’ oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja
Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss’ oli kyllä, vaikk’ ohitse kulkenut
Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit
Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta
“Laitapa minulle laulunen!” Vai laulunen! Vai laulunen! “Laitapa minulle laulunen!” – “Juu,
Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi “impressaario” vaan,
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot
Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin
Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. “Pois tieltä tyttönen
Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä
Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan
Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt,
Se oliko kieli, jok’ katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on
Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin
Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille,
Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli. Sua silmihin katsoa
Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän,
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
I. MERKILLISTÄ Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa
On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se
Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät – pois
Jo loppuvi öljy mun lampustain. Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain. Ma
On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon.
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu
Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa ja silloin Laina se lausui
Mua syytät Leila siitä, ett’en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk’ ennen
Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu
– “Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein,
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien
Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun. Näin
Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta,
Suomen nuorille sepoille omistettu I Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se
Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni. Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
“Ja on kuin ilma uusi taas hengähtäis yli maan.” (Paavo Cajander) Jo
“Yksi mieli, yksi kieli, siin’ on suoja Suomenmaan.” (Oksanen) Jo silloin Wäinön
“Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa.” (Jaakko Juteini) – Mutta häipyy hetket
“Kansa outoja anoopi, ikävöitsee ilma kaikki.” – (Salamnius) Ja silloin Suomen tietäjä
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen
“Ja quin keuekyluö kyluettin, silloin vkon Malia iootijn.” – (Agricola) Tullut oli
“Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.”
“Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.” (Suomal. sananl.) Kerran illalla Kalevan kansa
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu
Piru tuli mun luokseni pyydellen: “Suo mulle aartehet sydämen!” – Tulit liian
Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä
Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan
Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun
Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn’ oli virta ja
Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin,
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa,
Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist’ oli musta. Tilu ranttantaa, tilu
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme
Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan: Meren laajan suuri sulho kaihosi
Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän
“Puhu tuuli purjehesen, ahava aja alustal” (Kalevala XXIX) Tule tuuli, tuui purtta,
Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi
“Oi joutuos Wäinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on
Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset
(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta) Tuli kummitus kerran toimistoon – ihan oikea kummitus,
(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.) Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee. – Ah, lentävä lehti,
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan. Kiittävät kiloa päivän:
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde
Se lauloi sininen lintu: “Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss’ on tuhma tieto autuudesta
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä. Kaunoista venossa kaksi;
(Leo Mechelinin muistolle omistettu) Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu. otsalla onni,
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen. Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas,
Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko? Tääll’ ihmisen kuihtuu joka aatos, tunne,
(Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6.7.1913.) Oli kerran – ah, mene mielestäin se
(Ministeri Sokolnickille omistettu) Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun Europan
(Mestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle omistettu) Kuin Volga, kuin Volga
Tunnussana: Kaikkien maiden sivistyneistöt, yhtykää! Yö uhkaa. On pelko. Mut kellä on
(Suomen olympialaisille voittajille omistettu) Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle, kauan saakohon
Juhlaruno Ensi kerran Suomen suku esiin astuu omin töin, orjaellut vuosisadat, surrut
(Suomen “Lotta Svärdien” kunniaksi omistettu) Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan siell’
Tampereen valloituksen muistoksi Kuusenlehvä, lemmenlehvä, isänmaamme päivä! Milloin näyt, niin häipyy Suomen
Samat meille on soinehet Salliman kellot, Meill’ yhteiset olleet on orjuuden pellot,
(Hollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan ynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi kirjoitettu)
(Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu) Oli aika kerran, oli hetki Herran,
(Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle) On kaunista kaatua maan eestä varhain, mut sentään sen
(Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu) Ja koska me kurkkumme aukaistaan, me
Eversti Kalmille omistettu Saapuu vuosisatain yöstä joskus viesti miesten työstä, jotk’ on
Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy, kun ahdistuu ain yksilöiden olo, kun
Suomen Tasavallan itsenaisyyspäivänä 6.12.19. Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa, mikä lieneekin toimemme,
Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken
On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt’ympäri huokaa
Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää, tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
Miettehet kummat kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat, muistelot tummat, aikojen ammoin menneiden
Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi,
Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko
Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk’ kaiken kansan kesken
60-vuotias Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja
hänen 50-vuotispäivänään Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen,
Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta? Liioin vaadit,
Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon
Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden. Lienen tehnyt synnin
Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin
Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän. Ei hän ilkkunut
(Prof. Waldemar Ruinille omistettu) Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa
(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä “Vienan valta”) Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan
Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi
Tuop’ oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista
He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni
Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa
(Elegia) Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia
Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden
Koti meill’ ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie,
(“Uljas kaikkea uhmaamaan heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.” – Horatius) On luonnon
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina
Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.
Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol’ Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon
Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen
Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra,
Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä
(Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25.1.18) Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin
Meksikolainen legenda Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät,
Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä
Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire
Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu
Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan. – Minne matka miesten
Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa. Lempeät lehtivi puut, miss’ uinuvat sankarivainaat, vartio
Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka
(Eversti A. Sihvolle omistettu) Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä,
Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön,
Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies? – Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini
Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen
Vaarass’ on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan! Raikuvat
Kaitse, Luoja, köyhän karja, kaitse köyhän siemen, että kauan kukoistaisi väki Väinön
Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me niemen kainalossa uimme, sitten kirjat kiirehesti
Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi
Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi. Voi meitä
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen,
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa
(Suomen Näyttelijaliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914) Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma
(Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914) Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin
(Oikeuden marttyyreille omistettu) Jos on suurta tehty missä, sit’ on tehty sydämissä,
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan
Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden
Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta. Hiljaa
Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan:
Tuli tuvan ovelle Surma. Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa:
– Minne riennät, ratsumies? “Kuolemahan kukaties.” – Sinnekö niin kiire sulla? “Tahdon
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan? – “Emme, me peitimme vain
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington,
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan
– Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? “Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.”
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu. Kuvastelee koivu, kuus, rannan
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin
Hämäläinen idylli Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja
Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka
Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
Sokko on sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos
Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill’ on
Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan,
I Näitkö suuren näkinkengän kerta? Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren
Tie ei pääty sentään, vaikk’ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat. Kulo on luotu kulkemahan, kyy
– Katso! Tuossa tuttavamme! “Väinämö, väkevä sulho!” – Murhamies sorean siskon! Liipaisenko?
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen,
Mielessä häll’ oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni
Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
I. Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.
Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan. Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni
Tuikkii reppänästä tähti niinkuin outo otsalehti. Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron. Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät
Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu. Aatos käy niin autioksi, mieli
Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält’ on sammunut ja mennyt
Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen
Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle
Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan
Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik’ on meidän metsällämme, kun
Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho maassa talven, yössä
Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun. Selitän sielusi, päästän
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi
Liehui päivän Suomen lippu. Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa
Tiedän kaartin kansallisen: kaarti kultuurin. Sotivat siinä kuollehet elävät, kaikki vallat valkeuden.
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa. Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan
Nukkui maa. Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki. Mutta myös viha virisi: “Kostanko
Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä. Päällä tähdet tuimat. Ovat
Muilla olkoon vaalin valta, mull’ ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta,
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla. Iloita, surra, miten mieli
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu
Oli kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss’ oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin
Legenda I. Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta
Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi. Katuisinko
Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees
Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka. Yössä, hangella yhtyi tiemme.
Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku,
Hiihtell sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen. Tuo tuli punainen neiti,
Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo. Yksi ja moni on
Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan. Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan
Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut. Silloin
Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan.
Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin,
1. RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS. »Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! vasta
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa – näin oppia
»Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff wohl uber das wilde Meer.» (Heine)
Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen
Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.
Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul’ laineita ärjyen
»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt –
Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin. Yö oli ihana
Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät. Pyhä
Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken:
Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma
Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja
Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks’ saisin, karit kaikki
Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke,
Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!
Päivä istuttu ol’ alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta,
En saanut, impeni armahain, ma muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan
Ne karkelot niin oli hauskal, soi soitto niin hurmaavaan, ett’ aamuhun huilasi
Rannall’ lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen
Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk’ onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan
Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?
Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö,
Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat
Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.
»Niin suloinen ja hertas on kyll’ onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton
Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit’
Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin
Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk’ on puhdasta sun
I Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi
On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu
Mansikkahan kesä-aamull’ läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo’os mulle
Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon.
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Ensi lumen aikoihin Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka
Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.