Eino Leino

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin laulaa, kun laulut

Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo

Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri

Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: “Sull’ ei ole

Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. “Minkähän lienevi tuulen teillä

Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos

Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita,

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden,

taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista Hei,

Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett’ ihmiset katseli

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää, mut kaunista, kaunista unta. Sua

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.

En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa

Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk’ kasvoi yhteen, ja unta ma

Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini

(Gustaf Fröding) Minä rahalla rakkautta ostin, kun muuten ma saanut en. Soi

(Gustaf Fröding) “Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”, näin keväälle huokasi

Minust’ on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta

Lens lintunen mökkini lasille ja lauloi kaunihisti. Moni otti kiinni sen lintusen

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa,

Sano, koska se koittaa se aamu, jona helposti herätä voin? Sano, koska

Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren’ on

Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme

Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean

Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin

Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne

On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet

Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein,

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan, kevät-yö on kaunis ja pyhä. Kai aika jo

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun

Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma

Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa

Kun tietäis, kumpi se toistaan lie itkenyt enemmän? Kun tietäis, kumpi se

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan. Yössä,

Minust’ oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja

Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä

Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss’ oli kyllä, vaikk’ ohitse kulkenut

Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit

Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi

Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta

“Laitapa minulle laulunen!” Vai laulunen! Vai laulunen! “Laitapa minulle laulunen!” – “Juu,

Minä olen niin yksin, niin yksin, kuin yksin vaan olla se voi,

Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit

Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi “impressaario” vaan,

Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot

Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa, minä tahdon kylpeä joka

Kas, lempi se on kuin kukkanen ja kukkia lempivi Kaarin, hän poimii

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull’ on laulun ääni. Kekrinä

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu, mua ett’ ihan peloittaapi, ja

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin

Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. “Pois tieltä tyttönen

Oi, miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei –

Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä

Ja jos minä oisin Herodes ja jos sinä tanssisit mulle, niin luulenpa,

Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan

Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt,

Se oliko kieli, jok’ katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi

Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on

Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin

Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen

Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä

Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille,

Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi

Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli. Sua silmihin katsoa

Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei

Kun omena on kypsä, se putoaa, mut ensin se punan saapi. Tuo

Mull’ on, mulla on yksi salaisuus, hei, hip tula tuulia tei, mut

Sua katson vaan, sua katson vaan, sua katselen silmät veessä. Tää onneni

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain’ olis ylinnä ansio mulla: se

Hän oli jo kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä

Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren.

Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän,

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja

Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,

Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy.

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin kuin laulua illan rastaan, kun

En, enhän niitä ma ymmärrä sun konstejas, tyttöni sorja, sen ymmärrän vaan,

Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille

Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki

Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu

Minä olen kuin pikkunen pakana ja sin’ olet jumalanpuuni ja ethän sa

Minä metsäntähteä rakastin ja kaunis on metsänkukka. Hän oli niin nuori ja

Piru tuli mun luokseni pyydellen: “Suo mulle aartehet sydämen!” – Tulit liian

Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä

Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan

Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun

Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun

Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn’ oli virta ja

Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas

Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun

Kai ihmettelet, miks iloinen niin tänään mä olen ja nuori, miks loitolle

Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin,

Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa,

Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist’ oli musta. Tilu ranttantaa, tilu

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme

Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi