Vuodenaikain antimia
Sanos mitä Pohjolaan kevät tuopi tullessaan? Kukkia, kukkia, paljon kukkia! Syys kun
Sanos mitä Pohjolaan kevät tuopi tullessaan? Kukkia, kukkia, paljon kukkia! Syys kun
1. Nytpä tahdon olla ma Pienen mökin laittaja: Seinät kun saan valmihiksi,
Suloisessa Suomessamme Oisko maata armaampaa, Kuin on kaunis Karjalamme, Laulun laaja kotimaa!
Mä metsän vihreen helmassa nyt kuljen aatteissain, ja Luojan henki ilmassa käy
Lennä, lennä lintu parka, Lennä tänne näille maille, Pienoisille puuhuisille, Mataloille maahuisille;
Mielikki metsän emäntä, Komauta kumpuroita, Oravat orolle nosta, Rahat rannoille ajele, Jotta
Hakkoan metisen haavan Metisellä kirvehellä, Metiseltä mättähältä, Kultaiselta kunnahalta; Tyven työnnän taivosehen,
Suostu metsä suolohini, Taivu talkkunaisihini, Syötä miestä mämmilläsi, Talkkunallasi taputa! Kuippana metsän
Luulin käen kukkuvaksi, Lempilinnun laulavaksi, Ei käkönen ollutkana; Oli koirani omani, Ohtosen
Mistä suuttui suuri luoja, Viljan antaja vihastui, Kun ei anna aioinkana, Tee
Siit’ on mieleni apia, Syämeni sangen sairas, Kun ei mielly metsä mulle,
Matala on mulla mahti, Lyhykkäinen onnen lykky; Muilla onni työn tekevi, Haltija
Kalatuutta Kauko itki, Veli toinen verkotuutta, Kolmansi osan vähyyttä; Mie itken syvintä
Mikä mieli, mikä muutos, Mielusassa metsolassa; Viikon on vihoissa metsä, Kauan korpi
Metsän kultainen kuningas, Metsän armas antimuori, Tule jo kullan muuttelohon, Hopian vajehtelohon;
Etsittelen eukkoani, Luo’uttelen luojoani, Entistä emänteäni, Muinohista muoriani. Toisin entinen emäntä,— Entinen
Mi on kumma koirallani, Haire haukkujaisellani, Kun tuo haukkuvi havuja, Lehviä lekuttelevi!
Mi on haitta haukullani, Kuka kumma koirallani, Kun ei koira kohti hauku,
Penu pieni koiraseni, Aina harras haukkujani, Tule minun turvikseni, Metsolahan mennessäni, Ettei
Ukko kultainen kuningas, Hopiainen hallitsija, Ota kultainen kurikka, Eli vaskinen vasara, Jolla
Tellervo Tapion neiti, Metsän piika pikkarainen, Ota piiska pihlajainen, Katajainen karjaruoska, Takoa
Pohjan tyttö, viljaneiti, Maan tyttö, manulan neiti, Tuovos vilja tuonnempoa, Etsiös etempeäki,
Metsän tyttö, mieli neito, Yön tyttö, hämärän neito, Pitkän puhtehen pitäjä, Rievän
Mielikki metsän emäntä, Muori puhasmuovollinen, Varustellos mun varani, Kohotellos kohtaloni! Aukase metinen
Mielikki metsän emäntä, Metsän muori muoto kaunis, Lyöte lykkyvaattehisin, Antipaitoihin panete, Sormet
Metsän ukko halliparta, Metsän kultainen kuningas, Ava nyt aittasi avara, Luinen lukko
Millä raatoni rakennan Metsolahan mennessäni? Raaon raualla rakennan, Teräksillä telkittelen; Rautapaitoihin paneme,
Lepy lehto, kostu korpi, Taivu ainoinen Tapio; Lepy metsä miehillemme, Kostu korpi
Mieleni minun tekevi, Aivoni ajattelevi, Mieli mennä metsolahan, Metsän tyttöjen tyköhön, Salon
Satoi ukko uutta lunta, Herra hienoista vitiä, Sykysyisen uuhen verran, Verran talvisen
Ole kiitetty Jumala, Ylistetty luoja yksin, Kun annoit rajalle rauhan, Suomehen hyvän
Oi Ukko ylinen herra, Taivahallinen Jumala, Tuo kerta rajalle rauha, Suomehen sula
Jo minä johonki jouvuin, Ruunun rautoihin rumihin, Sorkkihin sotihevosten, Miesten vaino varpahisin.
Eipä naura kaikki naiset, Kaikki muoriset muhaja, Poloisia poikiansa; Koti luuli kuolleheksi,
Sykysyllä seikka syntyi, Talven tullen työ tapahtui, Kesällä etehen kierti, Vasten meitä
Varjele vakainen luoja, Kaitse kaunoinen Jumala, Kavioista vainovarsain, Sorkista sotahevosten! Varjele vakainen
Oluest’ on juoen kelpo Syöen herkkuruokasista, Unesta makoamalla, Pakenemalla pahasta. Niin minäi
Olin orjana Wirossa, Palvelin pakanan maalla; Sain orihin orjuuella, Pitkäjouhen juoksennalla, Harjan
Olin orjana Wirossa, Paimenna pahalla maalla, Tuollai lepytin lemmot, Pehmitin pakanan mielen,
Olin mieki miessä ennen Mieslukuja tehtäessä, Miehiä miteltäessä, Arvaeltaissa uroja; Kiskoin ma
Olin poika ollessani, Paimenessa käyessäni, Osasin oluen juoa, Tanssin käyä ja kisata,
Pahoin on tehnyt linnan pappi, Maan pappi sitäi pahemmin, Kun vihki Wirottarihin,
Minull’ on nainen miekkoisella, Toinen Vaaran Tuomahalla, Kolmas Korpelan Matilla, Neljäs vielä
Vanha sai valitun piian Voi minua mieskulua, Kun en nainut naiskuluista, Nainut
Oisi aikoa iässä Valitenki vaimo naia, Tuten neiti tunnustella; Mielellänsä mies tekevi,
Ka’pas muien morsioita, Kun on suuret ja soriat; Minun on pieni pikkarainen,
Voi mun puuru ruunaistani, Kun ve’it vihaisen vaimon, Toit tuhman tulen puhujan!
Voi minä poloinen poika, Voi poika polonalainen, Kun ma nain vihaisen vaimon,
Viikon viivyin Wiipurissa, Kauan suolakaupungissa; Kun tulin omille maille, Jo oli vietynä
Ei ennen emo torunna, Kantajani kalkuttanna, Vaikka maion maahan kaasin, Lehmät metsähän
Kolm’ on miehellä pahoa, Kolme miehen kuolemata: Yks’ on vuotava venonen, Toinen
Nuoret miehet naimattomat, Vielä viinan juomattomat, Ja kosissa käymättömät! Elkäte sinä ikänä
Kurell’ on kumia kulkku, Kajavalla pitkä kaula; Saisinko kurelta kulkun, Kajavalta pitkän
Ohoh milmani poloista, Poloisella pohjanmaalla! Joko minua noiat noitui, Noiat noitui, näit
En tieä poloinen poika, Poloisiksi päivikseni, Mitäpä minäki mietin; Kuta kurja toivottelin,
Voi minä poloinen poika, Voi poika polonalainen! Luulin lumpehen pitävän, Meren kaislan
Kauan malkio makasin, Viikon utra uinaelin, Nokisilla nuotioilla, Hiilisillä hiertimillä. Jo nousen
Vieläkö veljekset elävät, Veikot verkkoa kutovat, Käpyjänsä kääntelevät, Kalpimia katselevat! Hoi on
Isä kulta, äiti kulta, Mies kulta, heponen kulta— Korpin kulta kumpanenki. Olut
Tiirin, liirin, tengan löysin, Löysin uuen, löysin vanhan, Vanhan annoin vaimostani, Uuella
Muut istui ilotsemahan, Painuvat pajahtamahan; Minä istun itkemähän, Ja painun pahalle mielen.
Kuuluvi kylä sanovan, Kyläkunta kuunteleva, Minun laihan laulavani, Minun hoikan huutavani, Laulavan
Kuka kuuli laulavan, Luul’ olutta juoneheni, Taaria tavanneheni, Humalassa huutavani, Viinassa viheltäväni.
Jos kylä jotain puhuvi, Naapuri naputtelevi, Varahaisin valvomilla, Aikasin alottamilla; En minä
Sanotahan, soimatahan, Syömäriksi, juomariksi; Sanotaan minun poloisen Syöväni kylän sikoja Tallukoita tappavani,
Elä luule lurjukseksi, Katso karjan paimeneksi, Enmä lurjus liene’känä, En katala karjan
Tanssin ennen, taisin ennen, Keikuin ennen, kestin ennen; Tanssisin tänäki päänä, Ilotsisin
Jopa tunsin tullessani, Tiesin tiepotellessani, Tämän koitosen kotihin, Tämän talon tanhuille— Tunsin
Tuuvitti emo minua, Vaapotteli vanhempani, Tuuvitteli turviksensa, Varoiksensa vaapotteli. Hyv’ oli minun
Kesän vuotin kekriäni, Talven talkkunaisiani, Sykysyn olosiani; Toivoin vuoeksi tulevan, Se tuli
Kun olin miessä nuorempana, Hersyin heinänkarvaisena, Silloin kelpasi kestin käyä, Kestin käyä
Hoi on, hoi on huolta paljo, Tekemätt’ on työtä paljo, Paljo juomatta
Lauloa minä lupasin, Humalahan tultuani, Olvehen osattuani, Ilopäähän päästyäni. Humala Remusen poika,
Mist’ on viina synnytetty, Juoma kaunis kasvatettu, Jok’ on joukossa ilona, Ravintona
Kaikki kannettu näkevi, Syntynyt sylin pitävi, Emontuoma tunnustavi, Kuoleva koettelevi; Mi se
Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit
Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne,
Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä
8.12.1915 DITYRAMBI Varrella Sääksmäen vienoien vesien, hohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä
Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan
Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja,
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet,
Hän tuomaripöydästä vietiin pois – hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja
(Yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25.3.1917) Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi
(Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917) Turja, tuulien
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö
1. NÄKY MERELTÄ Haaksi merta kyntelevi. Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa
(Abraham Ojanperän muistolle omistettu) Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin
(Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.4.1916) Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta:
Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin
Noin nään sinut vieläkin edessäin: Sinä katselit kalliolla yli ulapan aaltojen siintäväin
Olen koettanut silloin ma hymyillä, kun itkuhun olin pakahtua. Olen laulellut silloin
Oi, jos sinä tietäisit, tyttö oi, mitä kauniita maailmoita, sun povessas nuoressa
Minä katselen illan taivasta ja muistelen tyttölasta. Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
Olen kävellyt päiviä öitä kuin hullu ja itkenyt sielun pilloja, pimeiköitä, rikkaruohoja
Olin nuori ja onnehen luotin, sulosilmien lupauksiin, petin itseni, järkeni juotin utuhienoihin
Kukka liittyvi kukkahan, rukka liittyvi rukkahan, mihinkä liityn ma Mirjam rukka, missä
Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein,
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
Mua pelottaa, mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset,
Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin. “Tule
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna
Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut
Oi, uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa,
Et sinä ivannut, impi, pilkannut pyhäinen piika, minä itse se ivasin, pilkkasin
Metsähän oli mun mieli, kauvas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen. Tahdoin
Tuijotin tulehen kauvan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani. Hiilet hehkui,
Maa on mainio meill’, elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi
Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista
On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks
Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön! Kummut, maat
“Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks piirtelit syömeeni
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viitakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin
Minä, jolta sydämen veisti armas lastuiksensa — palamaan ne viskaten lämmitellä miehuutensa
Kovinta ei särkemäsi sana, kipeintä ei kuolo hellyytes. Mutta polttavana ongelmana painaa
Rakkaus henkipatto — ei ole julmempaa. Ei kodin minkään katto häntä suojata
Luona lamppuni lämpöisen kuluu hetkien kulta. Vielä pimeys ahmaisten ei sua ottanut
Syysöin kuoleman-pitkin, kun yhä mietin ja itkin varjoissa sairaalan, koin sydänjuuriin saakka,
Väristen hurmaa kimalainen vaipuu syvälle ruusun poveen loistavaan, min kultaiseksi hehkutti jo
Huhtikuinen aamu heläjää. Kultasuinen lintu livertää. Syliin riemun nukuin, havahduin. Peippo vie
Syvyyksissä unten valkeus voitti. Silmäni aukes tuleen talvisen aamun. Povea vieläkin polttivat
Etäällä jossain, yössä sateisessa pois luotani sa kuljet, läheinen. Mut huulillani tulta
Sun sydämesi kallioon ma tungen juurin hienoin. Sen kiveen kahlehdittu oon ma,
Kuin ammoin vaalenneissa unissani suu jumaloitu janoo huuliani. Ken lumouksen särkis satumaassa?
Tumma vuosi kului unen lailla. Miten kestinkään sen — unta vailla? Kivun
Tänään painaa synkät pilvet maata. Öistä seinää lävistää ei saata rakas tähtenikään
Kun täyttyi tuskamme mitta, kun säikkyen kohtaloas sain kuulla lohdutuksitta sanat julmat
Kun haudon ongelmaamme kipeää, mi ajatusta uupuvaa ei säästä, mi koskaan väisty
Mun polveltani ilmaan vapaaseen vavisten kaipasit, ja kuolinhaavan löit tuskissasi mulle sydämeen,
Ma, jumalatar, kukkaisrannaltani sun löysin, uuvuttamana aaltojen. Kuin vastaus sa olit kaipuussani,
On jälleen kuultava kevät. Ja kun lehdin puhkeavin puut ihanat hymyilevät, koko
Öin, päivin kauhusta pitkin sua, kadotettu, itkin. Öin, päivin rukoilin sua takaisin.
Ei pimeys liikahda ympäri mun, oman vankini, tuskalla vangitun. Vika jossain on,
Jäin yksin jälleen, illan himmetessä, jokainen sanas vielä sydämessä kuin polte, joka
Jo puiden varjot pitenevät maassa ja päivä kuolee syksyn pilvihin. Niin illan
Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti, luo ruusupensaan valkean sun vein. Se vielä
Sinä loistava perho, min huumaa hämy ruusun povessa kultainen, hyvin hengitä tuoksua
Taistoni muistan, kun öin polttavan pitkin kuoleman portteja takoen huusin ja itkin:
Oi lapsi, loputon on matka luokses, sylissä tyhjyys ikävöijäs käy. Kumartuu koivu,
Pieni lemmikki, vain kyynelissä näen sarastukses suloisen, hennon olentos, mi kätköksissä iti
Nyt läpi seinän näen: puun kutrit kostuu vihreät, ja huhuillessa käen värittyy
Kuin taivaan pihaan astun kotilehtoon, mi tyynnä tuoksuu paistaessa ehtoon, kun peippo
Yli jalavan urpujen kellertäväin sade kevättä kantaen lankeaa. Sade kovia katuja kostuttaa
Jo sateen sini on pilviryhmät raskaat värjännyt, mut hehku illan puun kultasilmustoissa
Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen:
Tuska tietämisen, jok’ ei tiedä! Tajun viedä rinnasta se rajuudellaan voi. Kammitsoi
Punertaa pensaat ihanat nyt teillä, joilla hohtaa jää. Valossa kentät sulavat, ja
Rakas sisko, josta pesi tomun taivaan rakkaus, vierelleni hymyinesi tule, tuskan huojennus.
In memoriam Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas. Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita.
Lienkö ovella elämän, yössä kuoleman aaton, kun nään luonani häilyvän valosiipisen saaton.
Sairas pieni ja tuskainen, ken ois lähtöäs surrut? Tauti kauhea nääntäen oli
Lensi taivaasta syvyyteen nuori enkeli alas. Vastaluotuine siipineen maata nähdä hän halas.
Vasta tänään säihkyssäsi, aamu, huomaan hiljeten, kuinka kuultava on käsi: päivä paistaa
Uupuneena itkemään silmäni kun suljin, kieloniityn hämärään heti silloin kuljin. Viileässä keväässään
Kova on sairaalan vuode, polttava pielus on. Päivien vuoksi ja luode vaihtuu
Kiertäen kehää vain tulet määrääsi loittoon. Tappion kuilusta käy tie ainoa voittoon.
Pilviä kohti, minne mielesi halas, ihminen, nouset vain vajotaksesi alas. Huipun jos
Uni lähti. Suoraan sydämeeni väristen loisti vaaleana aamutähti. Silloin muistin näyn suloisen:
Oi Lapsi, sun seimesi luokse me vaivumme huohottain. Me tulemme kainalosauvoin ja
Yö ikkunasta katsoi sairaalaan. Sen pimeässä kipein nyyhkytyksin kun neidon valvovan hän
Lumoissa poven liekin loistavan, soaistu, valon varjoon sekoitan. En näe taivasta ja
Kätes vahvenevat, kun huuliisi kosken, kun painan kaulaasi vaalean posken. Mut elämän,
Väistyneet on aallot syvät. Näen jälleen silmäs hyvät, aamuun-herännyt. Ylitseni hauta musta
Ikuinen Rakkaus, mi poveen jää, kaks nöyrää sisarusta synnyttää. On Tuska vanhempi.
Läpi sateen hymyn hopeisen vihreänä mäntymetsä hohtaa, mutta havun takaa silmä kohtaa
Unestani herkimmästä havaan. Silmät avaan yössä kuultavassa sairaalan. Aavistan hämärässä aran lyhtyvalon:
Aarnikotka ilman alla liiteleikse, laateleikse, etsivi elosijoa Lapin tuiman tuntureilta. Virvaliekki yksin
Herramme Vapahtajamme kerran kangasta käveli keltaisella syyskesällä. Samosi salossa ukko, Tieto tuolta
Paistoi kerran kuu ja päivä autuaammille ahoille kuin on kummut kuolevaisten. Kaksi
Kuu jo kylmeni. Näkivät tähden talvisen eläjät edessänsä Maan ihanan, kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Tuo oli tarina maasta mainitusta, kukkivasta keskellä meren sinisen, alla täyden päiväntähden.
Tuop’ oli Ukri tuhma ukko, herttua väkevän heimon, Aasian iki-aroilla, rannoilla rajattomilla.
Tuop’ oli Äijö yksin-synty, yksin-alku, yksin-kuolo, istui pilven paltehella, katsoi maailman menoa,
Liioin, Maa, sinua lemmin, luontoasi, lapsiasi, vaan on aikani erota, heittää jo
Tuo ihala Syvärin impi poimi kukkia pivosen kesäisestä pihlapuusta, puhui pihlaja hänelle:
Juhlivat jumalat Suomen vaskiharjun hartioilla, kummulla kuparilinnan. Tuop’ on yksin Poika tuumi:
Halla harmaja emäntä, Pallan eukko, Ärjän akka, pahoin hoiti poikiansa, laulatteli lapsiansa.
Tuo tuima Pimeän peikko tunsi auringon tulevan Lapin tunturin laelle keralla kevähän
Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti
Kaleva kuuluisa kuningas käkesi kosihin käydä Vuoren mointa morsianta. Hiiden neiti hiilihapsi
Katrinainen kaunis neiti kesät karjassa käveli, näki outoja näkyjä; katsoi taivahan sinehen,
Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle, kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena;
“Urhot urhoja sanovi, naiset naisten nauruloita, sulhaiset sydänsuruja, neiet neitihuoliansa. Mitä sanon
Tuo oli tytti Päivölässä Ihalempi, maammon impi, mansikka hyvien maiden, Herran lehtojen
Pyhä Yrjänä ylinkä kuuli immen kiljahtavan Turjan tunturin takana; karahutti katsomahan. Kuikutti
Puhui Pirkka puuhkalakki: “Hoi miehet, ylös urohot, satanut on uutta lunta, läkkäme
Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori. Ajoivat aamulla
Istui impi lähtehellä, vieritti suruista virttä päivän mennessä majoille, kesähiilun himmetessä, syttyessä
Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat
Mikä on hanhien havina Vienan virran kainalossa? Ne on kolme Hiiden neittä,
Noin ne lauloivat jumalat, juorottivat jouhiparrat rannalla Aluen järven, Tuurin uudessa tuvassa:
Tarhapöllö se oksallansa oli niin viisas, viisas, koska hän ei puhunut mitään:
Helsingin murteella “Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” Tuo huuto on Suomessa syyri, Mut mikä
Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä. Sinulla
(Motto: “Land skall med lag byggas.”) Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla,
Muistan maan ma pohjolassa, miss’ on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa,
(Aino Acktelle omistettu) Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas. Salome, sa surmasit
Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan? Mitä
Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän, Luojan
Niin sinua katsoin, neiti, kuin lapsi lelua uutta, niin sinua kuulin, neiti,
(Eräs katkelma “Simo Hurtta”-sikermästä) Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman,
Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla. Näen hengen
Pikakuva Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus
(Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.) Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on
Tuijotin yöhön sankeaan. Näin minä lumisen kirkkomaan, ristejä silmänkantaman päähän. Oli kuin
Ystäväni yksin lähti, jäin kuin kylmä taivon tähti katsomahan kulkuansa, muistamahan murhettansa.
Hymni (Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevalajuhlassa 28.2.1910) Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa
Kantaatti Kaupunki nukkuu, paukkaa pakkasen harmaja henki Yön äänet hukkuu, turtuvat tuskat
Pienoinen kapakka Charlotten-kadulla! Et ole pienin sa mun muistoini kirjassa. Niin monta
(Viipurilaiselle osakunnalle omistettu) Minkä liitti luonnon Luoja, ei sitä ihminen erota. Yks
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla;
“Lähemmä, Jumala, sua!” “Lähemmä, Jumala, sua!” Uppoo linnamme uiva. Maailma hukkuu, katoo
Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut – en niitä tavannut kiinni. Keinuivat
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa,
Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa,
Maamies, mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan, Suomessa on suuri hätä, kysytähän
Kysytään kerran, kuinka en sortunut silloin, kun olin kurja, pelkäsin itseäni illoin,
Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin
Orjat, kytketyt yhteen, loukatut sydämehen saakka, ranteissa rautaiset kahleet, harteilla hallava taakka!
Yksinpuhelu Oi, miks en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin
Putosivat puista lehdet, pilvilöistä sateet, ei pudonnut tuskan taakka minun mielestäni. Muutti
Marjatan tähdet, maailman tähdet, tähdet tietäjienki, paistavat yhä, yö kun on pyhä,
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän
(Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu) Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill’
In ecclesiam! Sotaa etsineet me emme, rauhan tähden taistelemme, kas, kuin ratkee
Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.
Näin ma kerran silmät synnilliset, silmät suuret, tummat, tulta-lyövät, jotka vaati kaikki
Nuor’ on maani, nuor’ oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme
Rakastettu, armastettu ijankaikkisesti! Kuinka kuolis lempeni, mi nyt jo kaikki kesti? Saat
Legenda Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi,
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von
(Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 13.11.1910) Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat
Kevät kirkkahin, mitä virkkaisin, jos armahain tulis vastahain? “Älä muuta kuin sula
Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi,
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle
1. ITSENSÄ ETSIJÄ Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä
Lapsuuden muisto Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan,
Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt
(hänelle, jota minä rakastan) Sanoi ennen elämä minulle: “Kärsi ja nauti!” Sanoo
1. TUULINEN SIJA Neiti, neilikka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty;
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya,
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet? Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet? Meren aavalta Ahtolan laulavan
Kultaiset langat johtavat taivaasta maahan, kultaiset langat juoksevat rintahan kunkin, hohtavat, hehkuvat,
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin, yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin. Lennä, lennä,
Kukka on kasvanut erämaan sannassa, puna-raakku auennut aavikon rannassa. Erälaivat soutaa, ihanansa
1. Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll’ on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen
Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun
Tyttö: Lauloin yölle, lauloin tähtösille, kyllin lauloin kuulle kalpealle. Miks en laulais
Sinkoovat siniset liekit Lapin taivahan laella. Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin
(Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904) Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa, ahdistus ilmassa on, pedot
Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen
(Th. Reinille omistettu) Ihmissieluss’ oli myrsky. Tunteet kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat
Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja
Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät, teräskintahat kilahtaa. – Aika laulaa lauluaan. –
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen
Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja
Hiljaa, hiljaa, muuten kuolema tulee, nyt ollaan oudoilla ovilla. Hiljaa, hiljaa, tai
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
Kaari korkea kohosi, ihmislapset ihmetteli. Hetken heijastui, katosi, mylvähtipä myrskyn kannel, soi
Ei ne kaikki kuollehia, jotka kuolleiksi sanotaan. Meren mustassa mujussa monta nukkuu
Kiesus Karjalan jumala tuo oli karjan kaitsijana ruman Ruotuksen talossa. Ruoja Ruotuksen
Pelkäsin unia ennen niinkuin peikkoja; levolle menin kuin mestauslavalle. Miksi? Mietin. Ol’
Kuuhut halki usva-yön, kutoo kumman helmivyön, noin läpi mieleni utuisen kudot, neiti,
Kuulin tuulien puhuvan: “Suureksi puhaltakaamme Suomi, luokaamme lujaksi, vakahaksi, valppahaksi!” Tuulet taivahan
Tahtoisin puhella kerran kera noiden päivän lasten, rintamaiden riemulasten, ehtoisan etelän lasten,
Tuli hieno herrasjoukko salon sinisen siimeksehen, näkivät vierivän purosen, haastelivat haavemielin: “Katso,
Voi, miten halveksun minä teitä maidon karvaiset katsojajoukot, te, jotka syrjästä seuraatte,
Tuo ylpeä temppeliherra huus: “Pyhä hautako meiltä mennyt ois? Meit’ onhan urhoa
Lintunen lehdossa kirkkomaan, laula, laulele virkku, laula mulle ja laula muille, taivaan
Kimmo vuorta viertävätä hiihtää yössä yksinänsä, taivaan tähtöset palavat, palavampi Kimmon tuska,
(Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja
Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot’ olen aatellut ma
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, naisen, mi kassansa kaunokaisen uhriksi isienmaallensa kantoi,
Kaadu metsä niinkuin kaski, seiso jalka niinkuin seinä! Muuten mielesi lahovi. Näin
Eukko harmaata kangasta kutoo. Ulkona syys-sade synkkänä putoo. Hän kutonut on sitä
Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan. Tuo Ontrei, pajarin
Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka» 1. ÄIDIN SURUT Kolme yötä peräkkäin suurta surun
1. PUMA TIETÄJÄ Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma. Puma maassa hallitsee
Mikä on tammipuun tohina minun koidon korvissani? Tammi on Jumalan tammi elämän
1. Kuuntele tätä runoa, Tähystele laulajata; Se on kumma kuulijanki, Ime ilmanki
1. Läkkän langot laulamahan, Heimokset heläjämähän, Sukuvirttä suoltamahan, Lajivirttä laulamahan, Tämän iltamme
Pohjolainen pitkä poika, Lappalainen lieto poika, Veti virsiä reellä, Saanilla sanoja saatti.
Ei ole seppä sen parempi, Eikä tarkempi takoja, Jos syntyi sysikeolla, Kasvoi
Ei ole tässä ennen ollut, Eikä varsin vasta liene, Laaullista laulajata, Kunnollista
Minä mies vähäväkinen, Uros heikkohengellinen, En ole iso iältä, Vahva varren kasvannolta;
Laulun tieän, ehk’ en laula, Oksat karsin, tien osotin, Nuorisolle nousevalle, Kansalle
Lauloa minä lupasin, Lauloa iloista virttä, Virttä veisata suloista, Kaunistaki kaikotella. Laulaisinki,
Elä miestä jouten juota, Laita miestä laulamahan; Harvoin yhtehen yhymmä, Harvoin toinen
Soisin päivät soitettavan, Illat tehtävän iloa; Soitteleisin mieki kurja, Itseki ilotteleisin, Vaan
Lauloin ennen, lauloin eilen, Laulaisin tänäki päänä Viel’ on virttä tieossani, Saatavillani
Laula, laula veitoseni, Kuku, kuku kultaseni; Anna aikasi ilohon, Ääni laske laulamahan!
Vieläpä veljekset elämmä, Veikot virsiä veämmä, Näillä raukoilla rajoilla, Poloisilla pohjanmailla. Oi
Hoi velinen veitoseni, Suullinen sanalliseni, Kieli-kasvin-kumpalini, Kuulestamma, kun sanelen: Harvoin on hanhet
Me yhen emosen lapset, Yhen kantamat kaposen, Yhen sotkan suorittamat, Yhen peiposen
Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on
Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa! “Sun aatoksistasi tiedä en.
Opeta minulle, aurinko, mik’ on laulajan oikea onni. “Tee kuin minä, paista
Tähtöset tuikki niin korkealla. Min’ olin maassa niin matalalla. Miksi niin vilkutte
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan. Theano, temppelin impyinen!
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett’ tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas
Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka? Yön on neitoset tulevat, yön
Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat! Sydän
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori. Mie itse
Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.
Kysyi tyttö poikaselta: “Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin,
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:
En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi
Niin usein lapsena seisoi hän kotiniemensä kultaisen päässä, näki ohitse venhojen viilettävän
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika! Koko Helsinki on helmilöissä,
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat, kerrotaan heidän ennen lähtöään
Haastavi hongat harmaapäät: Ei ennen tääll’ ollut tälleen, ei leikitty, tanssittu päivät
6 p. maalisk. 1901. Ämmän kuohut, Koivukoski, Pöllyvaara, Kyynärpää! Kaikki tunnen, kaikki
Hakataan, hakataan Suomen vuorta harmajaa. Peikot pienet nakuttaa: kirpoo tulikipunat, kivilaatat lohkeevat,
“Noh, pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll’
Maailma kulkevi kulkuaan. Hanki jo paksulta peittää maan ja kesä on jo
Tän yön me tahdomme tanssia, puun tiedän mä nummella tuolla, sen ympäri
Ne veivät multa mun iloni, nyt tahtovat surunkin viedä: “Sull’ ei ole
Honka se humisi ikkunan alla, tyttö oli ikkunassa. “Minkähän lienevi tuulen teillä
Kunis kukkivat kanervat kankahan ja vehreä rannan on raita, sinis vapaana keikkuos
Vuorilla kulkevat suuret tuulet, vuorilla lehdet ne lepattaa, vuorilla tuulevi, vaikka jo
Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä niin tunnuin ma mielestäsi, kun vaieten, ilman aatteita,
Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita ja muistelen muistoja lapsuuden,
taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista Hei,
Minä syömeni hautahan heitin ja haudan ma kukkasin peitin, ett’ ihmiset katseli
Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
En takaisin muuta ma tahdokaan, mut anna mun ylpeyteni, mun alppiruusuni ainoa
Minä uneksin kahdesta koivusta, yli virran jotk’ kasvoi yhteen, ja unta ma
Sen vasta ma naiseksi sanoisin, joka temppelit tyhjät täyttäis, joka henkeni, ruumiini
(Gustaf Fröding) “Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”, näin keväälle huokasi
Minust’ on kuin kuulisin vasta nyt linnunlaulun ja muun, kuin näkisin vasta
Sinä olet kuin mandeli makea, joka vetehen viertävi suuta. Mun veren’ on
Mua suutele kerran ja suutele kaks ja suutele kertaa monta! Me tahdomme
Minä paimenlauluja laulaisin, jos oikea paimen ma olisin, mut mistä se oikean
Niin sinua katsoin neiti, kuin kangas kanervatansa, niin sinua kuulin neiti, kuin
Lepän lehdille lauluja kirjailen ja heitän ne virran viedä. Yks vierivi sinne
On niin herttaista ajatella, että me olemme lapsia vaan, että sä olet
Mitä olet sinä tyttöni minulle? Olet helkkyvä helmivyöni, pyhä rukousnauha mun muistoillein,
Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun
Kai ihmettelit sinä itsekses, miten paljo ma sentään kestin, miten kestin ma
Luonnossa luminen ilta, tähdentuike taivahilta, helke maassa, helke puussa, sukkulan kulina kuussa
Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta päälle mustan maan. Yössä,
Minust’ oli kuin olisi soudettu me kirkasta järven pintaa ja aurinko aaltoja
Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss’ oli kyllä, vaikk’ ohitse kulkenut
Mitä tahtoisit kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit
Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai minun mieleni pyhäköissä? Miks metsä hohtavi
Minä luulin sun eloni onneksi, sinä olitkin elämä itse, joka kuljetit kautta
“Laitapa minulle laulunen!” Vai laulunen! Vai laulunen! “Laitapa minulle laulunen!” – “Juu,
Älä usko tyttö mun laulujain, ne eivät totta puhu! Mut usko, mit
Sinä tanssit kuin rautalangalla, sua näytellä rahasta voisi, sulta puuttuvi “impressaario” vaan,
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin, mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet, kevätkuutamot koivujen alla, tuli lemmen kaihot
Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan ja etsiä toden lähteen. Nyt etsin
Puron ylitse kaita on porraspuu ja tyttö on portahalla. “Pois tieltä tyttönen
Jes siunatkoon, miten sievä hän on, kun näin häntä katselen! Miten silmänsä
Kun muistelen, kuin monta iltoa olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan
Kuten tahdot vaan, kultanuppuni! Siis ollaan me oudot jälleen? Taas alkakoon hymyt,
Se oliko kieli, jok’ katkesi? Niin oudosti ilmassa helähti. Miks tyttöni kasvosi
Minä rakastin metsää ja maailmaa, nyt rakastan häntä mä vain, hän on
Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin koskelo vierin
Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin pikkunen
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen mustia silmiä
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille,
Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli. Sua silmihin katsoa
Mun onneton ollahan pitäis nyt? Ma näinhän, että hän pilkkaa, ma näinhän,
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja
Minä olen kuin metsien indiaani, sinä valkoinen, jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,
Sinä olet kuin kuplanen alla jään, joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
I. MERKILLISTÄ Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin niin runoniekaksi sun
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa
On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se
Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät – pois
Jo loppuvi öljy mun lampustain. Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain. Ma
On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon.
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu
Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa ja silloin Laina se lausui
Mua syytät Leila siitä, ett’en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk’ ennen
Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu
– “Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein,
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien
Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun. Näin
Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta,
Suomen nuorille sepoille omistettu I Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se
Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma hyrinän sydämestäni. Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
“Ja on kuin ilma uusi taas hengähtäis yli maan.” (Paavo Cajander) Jo
“Yksi mieli, yksi kieli, siin’ on suoja Suomenmaan.” (Oksanen) Jo silloin Wäinön
“Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa.” (Jaakko Juteini) – Mutta häipyy hetket
“Kansa outoja anoopi, ikävöitsee ilma kaikki.” – (Salamnius) Ja silloin Suomen tietäjä
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen
“Ja quin keuekyluö kyluettin, silloin vkon Malia iootijn.” – (Agricola) Tullut oli
“Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät.”
“Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.” (Suomal. sananl.) Kerran illalla Kalevan kansa
Oli mieleni paimenpojaksi, oli kummuille, kunnahille. Minä tahdoin torvea toitottaa metsän kuusille
Niin jos oisit lauluni kuin on suuri metsä, äänet kaikki kaiuttaisit, kaikki
Mun onneni kukkii kuin omenapuu kevät-öissä valoisissa, kun kuusten latvat ne kumartuu
Piru tuli mun luokseni pyydellen: “Suo mulle aartehet sydämen!” – Tulit liian
Minä uskoni, toivoni hukkasin, minä laskin laivani kariin, sun suukkoihis tyttö mä
Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En tahtois ma touhuun
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta ja taivuttaa sua taaksepäin ja suudella
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön, maan haltia, metsien haave, vai lauluko laulajan
Suo että sun helmahas peitän minä raskahan, sairaan pään, suo että sun
Antonius, maailman pylväs, tuli rantahan Egyptin maan, tuli uhmari tuhansin urhoin sadun
Kaks joutsenta virralla vierekkään ui salmia ulpukoiden ja tyyn’ oli virta ja
Niin kauvas kuin silmä kantaa sua yksin, yksin ma näin, niin kauvas
Olen kyllin jo etsinyt totuutta, ole sinä minun totuuteni, ole sinä minun
Sua odotin lasna ma laineilla, kun kuuhut lahtea kultas, sua odotin silloin,
Hei hah hah haa, onko hullumpaa, kun poika on rakastunna, poika rakastaa,
Kaks lauloi lintua kehdollain ja toinen niist’ oli musta. Tilu ranttantaa, tilu
Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä ja kuulemme ääniä kuutamo-yön, me astumme
Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan: Meren laajan suuri sulho kaihosi
Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi, ja aikaa kysymähän
“Puhu tuuli purjehesen, ahava aja alustal” (Kalevala XXIX) Tule tuuli, tuui purtta,
Te seisotte keskellä keväimen kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi
“Oi joutuos Wäinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on
Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset
Olin ennen otramaana, Otramaana, kakramaana, Kaalimaana kaunihina, Papupeltona parasna; Jo jouvuin sekalimaaksi,
Olin armas aikoinani, Kaunis kasvinpäivinäni, Lakla emoni lattioilla, Tavi taattoni pihoilla, Vesilintu
Kun olin ennen nuorra neinnä, Nuorra neinnä kasvavana, Niin mun keikkui keträpuuni,
Olinpa minäi ennen Kirkon kippa, linnan lippa, Sulhasten syämen syttö, Nuorten miesten
Pah’ on orjana eleä, Käyä toisen käskyläisnä Olin orja mieki muinen, Palkanpiika
Kului kultainen ikäni, Valui armas vartaloni, Väki herttainen väheni; Ei kulunut kunnialla,
Kului kultainen ikäni Kului koiran kunnialla; Väsyi herttainen väkeni, Väsyi väärällä tavalla.
Olin mieki neito muinen, Olin kasvava kananen, Pitkillä ison pihoilla, Oman taaton
Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Entistä elantoani; Niin oli entinen elanto, Kun
Syäntäni syytelevi, Päätäni pahoin panevi; Viekäte minua maata, Tupatkate tuutumahan, Ikuisille vuotehille,
En itke ison hyvyyttä, Enkä äitin armautta, Vaan itken isoni maita, Maita
Voi minä poloinen lapsi, Poloisella Pohjan maalla! Jo minä johonki jouvuin, Jouvuin
Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivotin ikäni; Toisin tiesi suuri luoja, Toisin
Olinpa minäi ennen, Olin kun omenakukka, Olin marja maatessani, Lehti liikkuellessani, Istuessani
Kasvatti minun emoni, Kasvatti kanoja parven, Toisen parven joutsenia, Nuot on aialle
Mikä lie minusta nähty, Mikä nähty, kuka kuultu, Kuka kumminki havattu, Kun
Mikä lie minusta nähty, Kuka kummanen katsottu, Kun ei naitu naapurihin Kopattu
Lempoko lennätti minua, Paha henki tänne painoi, Saattoi puolelta pokostan, Kantoi koista
Kylä kyllinki sanovi, Miero mieltä jatkoavi, Ihmiset imehtelevi, Ajan kaiken kalkuttavi, Sonnassa
Kuulin ennen eukon vanhan, Valittavan vanhan eukon, Pojastansa noin puhuvan, Lapsestansa laulelevan:
Ei pitäisi neien nuoren Miestä vannoa valita— Vilu käsi, jäinen jalka, Kylmät
Elkäte tytön typykät, Elkäte emosen lapset, Kovin konstia kysykö, Ja valitko valkiata;
Minä neuon neitosia, Sanelen sanan tytöille: Elä neito liioin laula, Liioin laula,
Lauloin ennen lapsempana, Muistin muita pienempänä; Laulelin jokaisen lakson, Joka kummun kukkuelin,
Kukko lauloi kullallensa, Kananlapsi kaunollensa, Varis lauloi vaahtokuulla, Kevätkuulla keikutteli; Minun lauloa
Minä jauhan vanha vaimo, Home’korva houhattelen; Ei mulle miniä jauha, Pojan nainen
Olisi minun pitännä, Piteä pitempi mieli, Vielä vuosi, vielä toinen, Vielä vuotta
Jo mun saatti saarehinen, Juohatti joentakainen, Hurstille humalahurjan, Viinavillin vuotehelle, Vasten tahtoa
Voi minä piloinen piika, Kunne kuitenki osasin, Polin puulle pyörivälle, Varvulle varattomalle!
Tuota toivoin tuon ikäni, Katsoin kaiken kasvinaian, Suojakseni suurta miestä, Lajikseni laaullista;
Laulu työksi lankiavi Hevosen hyvän re’essä, Itku silmähän tulevi Pahan miehen vuotehella.
Tunnen mie hyvän tulosta, Astunnasta arvaelen— Tukk’ on tyyni tuulessaki, Hivus ei
Noin minäki lassa lauloin: “Elköhön sinä ikänä, Vasten vaivaista minua, Ja kohti
Kuka tiesi, kenpä luuli, Sokiahan suostuvani, Rampahan rakastuvani, Niinkun mie sokiaan suostuin,
Kostohon minäi koito, Kostohon kovaosainen, Pi’in piikakunniata, Kannatin pohatan puolta. Kostohon minäi
Noin sanoi minun emoni, Varotteli vanhempani: “Elä vainen neito nuori, Elä kasvava
Olisi minussa ollut Pitemmillenki pihoille, Isommille ikkunoille, Laajemmille lattioille. Olisi minussa ollut
Olisi tämä otettu Paikoille paremmillenki, Tämä muoto muuanne’ki, Tämä kasvo kaikin paikoin,
Äiän lassa lankielen, Piennä penkiltä putosin, Sit’ en itkenyt isosti, Kovin viikon
Tuuvin mie tätä tytärtä, Tätä lasta liekuttelen, Souan pienisormistani, Vaalin lastani vakaista.
Tuuti, tuuti tyttöäni, Tätä pientä piikoani; Tuuti tyyneksi tytärtä, Vakaiseksi neioistani! Elköhön
Tuuti, tuuti tyttöäni, Tätä tyyntä tyttöäni, Tätä pientä piikoani, Matalaista marjoani, Monen
Tuuti, tuuti tyttöäni, Tuuti onnea tytölle; Tule onni oppimahan, Sekä lykky löytämähän,
Noin tuo ennen eukko lauloi, Lauloi laajalla mäellä, Lauloi lasta liekuttaissa, Tuuvitellessa
Ei tieä emo tekijä, Kellen tuutivi tytärtä; Jos tuutii tuvalliselle, Vaativi varalliselle,
Tuuvitan tätä tytärtä, Tätä lasta liekuttelen, Souan pienisormistani, Vakaistani vaapottelen; Vaan en
Emo tuuti tyttöänsä, Liekutteli lempiänsä, Toivoi tuuvitellessansa, Lauloi liekutellessansa: “Kun tytär hyvä
Varsa on vaivaisen hevonen, Tytär lapsi tyhjän eukon. Tuuvitan tätä tytärtä, Tätä
Poika syntyi, polte syntyi, Polte syntyi, kaski kasvoi; Tytär syntyi, tyhjä syntyi,
Kolkkoa tätä kotoa, Kuka tään koan sisässä?— Mie poloinen poikineni, Lintu laiha
Tuuti, tuuti poiuttani, Poiuttani pienuttani, Lastani ihanuttani, Kantamaista kaunuttani! Tuuti lasta tuomariksi,
Tuuti, tuuti tyttölasta, Sen parempi poikalasta; Poikanen miniän tuopi, Ve’enkantajan vetävi, Saapi
Hyv’ on poikanen tehessä, Kaunis kasvateltaessa, Saahessa ylen soria, Kapaloiessa koria; Vaan
Emo tuuti poikoansa, Lauloi tuuvitellessansa: “Kunpa tuo poloinen poika Varakseni vahvistuisi, Nousisi
Emo tuuti poikoansa, Toivoi tuuvitellessansa: “Kun tuosta tuki tulisi, Vara suuri valmeneisi,
Tuuvin, tuuvin poikoani, Vaapotan vaka’istani, Tuikseni tuulisäällä, Varakseni vastasäällä. Tuuti, tunti poiaistani,
Tuuti, tuuti tummaistani, Tummaisessa tuutusessa, Tummaisella tuutijalla, Tummaisen tuvan sisässä! Tuuti lasta
Tuuvitan tuhoista lasta, Tätä lasta liekuttelen, Suen suuhun syntynyttä, Talvella tapahtunutta. Anna
Sotka souti poikinensa, Tavi laaji lapsinensa, Souti alli akkoinensa, Peiponen perehinensä; Souteli
Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuseni, Väsy västäräkkiseni; Nuku,
Tuuti lasta, tuuti pientä, Tuuti lasta nukkumahan! Laulan lasta nukkumahan, Uuvutan unen
Minä tuuvin tuttuani, Liekuttelen lintuani, Kasvattelen kaunoistani, Ihanaistani imetän. En tieä imettelijä,
Minä laulan lapselleni, Kieltä pieksän pienelleni— Pieksän kieltä penningittä, Suuta kullatta kulutan.
Suuri kiitos sulholleni, Päänkumarrus kullalleni, Joka mun otti orjuuesta, Päästi palkan piikuuesta,
Kasvoin mie ison koissa, Veikon kaunon kartanossa, Iso ei kieltänyt oritta, Veikko
Niin minä miniä raukka, Kun muutki miniä raukat, Olin pyyhyt pyyttäessä, Kana
Voi armas anoppiseni, Kun tuuvit pojan mokoman, Vaalit vaivaisen urohon! Tuntevi tupakan
Piteä minun pitävi, Piteä piloisen piian, Mi on päätynyt minulle, Ku on
Ankara anoppi mulla, Appi vielä ankarampi, Sulhonen sitäi parempi: Kylin söi, selin
En minä isoa kiitä, En kovin emoakana— Lassa laiskaksi opetti, Piennä penkin
Kun oisi yö kesänpituinen, Päivä petkelen pituinen, Saisin maata marjan kanssa, Kera
Niin’ minä kotona kasvoin, Kun putki palolla kasvoi, Eikä suotu survomahan, Ei
Osasi minun emoni, Osasi omenan tehä, Taisi taimen kasvatella— Ei osannut istutella.
Elettihin ennen meillä, Asuttihin aikoinansa, Kasvaessani kanerva, Noustessani nuori heinä; Iso kutsui
Sanottihin tääll’ olevan, Meiän neittä maanittaissa, Tätä pyytä pyyettäissä, Kiurua kosittaessa, Sata
Sanottihin tääll’ olevan, Tätä neittä tahtoessa, Morsianta maanittaissa Houkutellessa tytärtä, Kuusi kullaista
Sanottihin tääll’ olevan, Neittä tänne naitaissa, Kuusi kuusista tupoa, Kaksin kerroin kammaria,
Olin kukkana kotona, Ilona ison pihoilla; Iso kutsui kuuvaloksi, Emo päivän nousemaksi,
Kun elin emoni luona, Ison kaunon kartanossa, Käynyt en varaten vaille, Silmän
Soisi soutaja venonsa Soutamatta juoksevaksi, Soisi jauhaja kivosen Jauhamatta pyöriväksi Soisi vielä
Kuules sie tuhannen vanha, Ja vanhin kosiomiesi! Tuo hattu, jok’ on sinulla,
(Kosiomiehen puoli) Hyvä kaaso, kaunis kaaso, Kaaso valkianverevä! Ootko Valtalan vasikka, Vaiko
Hyvä kaaso, kaunis kaaso, Valkianverevä kaaso! Jo ois aika maata mennä, Liitto
(Kosiomiehen puoli) Hyvä kaaso, kaunis kaaso, Valkianverevä kaaso! Kun lienet kovin nälässä,
(Kosiomielen puoli) Kun lienet kovin vilussa, Nouse kaaso kiukoalle, Liesipankolle panete; Pane
(Kosiomiehen puoli) Istu, istu kaaso rukka! Kun istut, hyvinki istu; Istu puhki
(Kosiomiehen puoli) Hyvä kaaso, kaunis kaaso, Valkianverevä kaaso; Kaunis kaaso kengältäki, Silmiltä
(Kaason puoli) Sulhokainen nuorukainen, Rahan kanta kaunokainen, Ellös meiän neioistamme Sanoko suvuttomaksi,
(Morsiamen lommaajat) Sulho viljon veljyeni! Sanoit sie pahan sanasen; Sanoit saavasi sataisen,
(Kaason puoli) Sulhokainen nuorukainen! Katsos meiän neioistamme; On kun puola puolikypsi, Tahi
(Kyläläiset lommaavat morsianta) Voi veikko, mitä vetelet, Tervaskannon kauneutta, Pikitynnyrin pituutta, Kerinkannan
(Morsiamelle sulhon heimo) Hyvä neito, kaunis neito! Tuotapa kysyn sinulta: Tokko tänne
(Sulholle kotiväki) Oisiko lupa kysyä, Saisiko sitä sanoa, Mitä mielehen tulevi, Kerkiävi
(Morsiamen kotiväki) Lenti tänne musta lintu, Läpi korven koikutteli, Korppi lenti halki
(Morsiamelle tuttaviltansa) Neitokainen nuorukainen, Kanamarja kaunokainen, Kun meet toisehen talohon, Ne kolme
(Vähäonnisen naisen neuo morsiamelle) Kuules sisko, kuin sanelen, Kun meet toisehen talohon,
(Morsiamelle tuttaviltansa) Kuules sisko, kuin sanelen, Kun nyt menet miehelähän, Käyt sinä
(Morsiamelle tuttaviltansa) Vielä neittä neuotahan, Orpoa opetetahan— Kuules neiti, kuin sanelen, Kuin
(Morsiamelle tuttaviltansa) Mitä neien itkemistä, Suuresti sureksimista!— Ei ole it’ettäviä, Suuresti surettavia;
(Morsiamelle tuttaviltansa) Elä itke neito rukka!— Ei sua etäälle vieä, Ei vieä
(Morsiamelle tuttaviltansa) Siskoseni, ainoseni, Kanavarsi kaunoseni! Enkö mie sanonut sulle, Sanonut saoinki
(Morsian lähtiessänsä) Lähen kurja kulkemahan, Vaivainen vaeltamahan; En tule kotihin ennen, Kun
(Morsian lähtiessänsä) Lähen nyt talosta tästä, Korkian ison koista, Heitän vanhat valamani,
(Morsian lähtiessänsä) Läyli lähteä tulevi, Läyli olla lähtemättä; Lähteä toki tulevi, Kun
(Morsian lähtiessänsä) Heitän suoni, heitän maani, Heitän heinikkopihani, Heitän valkiat veteni, Heitän
(Morsiamelle tuttaviltansa) Neitonen sinä sisari! Mit’ olet pahoilla mielin, Alla kulman kuurullasi?—
(Morsiamelle tuttaviltansa) Niinkö luulit neito nuori, Niinkö tiesit, jotta luulit, Luulit yöksi
(Morsiamelle tuttaviltansa) Niinkö luulit meiän neito, Niinkö kasvava kananen, Huolet loppui, työt
(Morsiamelle tuttaviltansa) Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit; Vaihoit armahan
(Morsiamelle tuttaviltansa) Neitokainen nuorukainen, Kanamarja kaunokainen! Kasvoit sie talossa tässä, Korkian isosi
(Morsiamelle tuttaviltansa) Kuules neiti, kuin sanelen, Kuin sanelen, kuin puhelen!— Olit kukka
(Morsiamelle tuttaviltansa) Niinkös luulit neito nuori, Niinkö tiesit, jotta luulit, Tiesit kerran
(Morsiamelle tuttaviltansa) Mitä itket meiän neito?— Itketkö sie leivätyyttä, Leivätyyttä, lehmätyyttä, Vaiko
(Kaason puoli) Sulhokainen nuorukainen, Miehen kanta kaunokainen! Kun neittä hyvin pitelet, Niin
(Kaason puoli) Sulhokainen nuorukainen, Miehen kanta kaunokainen, Elkäs meiän neioistamme, Elkäs sie
(Kaason puoli) Sulhokainen nuorukainen, Miehen kanta kaunokainen! Ellös meiän neioistamme, Ellös sie
(Kaason puoli) Sulho viljon veikkoseni, Vielä veikkoa parempi, Emon lasta armahampi, Ison
(Kaason puoli) Kiitä sulho lykkyäsi, Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän
(Kosiomiehen puoli) Vuotas mie sanon sanasen, Virkan vierin sulholleni: Sulhokainen nuorukainen, Elä
(Kosiomiehen puoli) “Kasa kaasolla sylissä, Nuoevaimolla nupukka!” (Kaason puoli) “Mitä sie kasasta
(Kosiomiehen puoli) “Morsian mokalla huulin, Kaaso kallella kypärin, Itse sulhonen surulla; Katso
(Kosiomiehen puoli) “Kutti, kutti, kaaso rukka! Kun sie neittäsi näkisit, Kun sen
(Kosiomiehen puoli) “Onko teiän neiollanne Oman värttinän väkeä, Oman hyppisen hyveä, Oman
Vihoillinen viurusilmä, Pajupaula, niinikenkä, Läksi maata ryöstämähän, Hämettä hävittämähän, Tappoi taaton, tappoi
Läksin piennä paimenehen, Lassa lammasten keralle; Ajoin lehmät suota myöten, Lampahat palomäkeä,
Syötin sykysyn oritta, Talven taaton konkaria, Lesin ohrat, pesin kaurat, Survotin suvirukihit.
Tuli veikko vierahaksi, Siskoni käviämeksi; Vein mä veikkoni hevosen Tallihin tasalakehen, Kannon
Läksin vettä rantaselta, Kultavarrella kupilla; Löysin hanhen rantaselta, Istui hanhonen havulla, Sormiluitansa
Etpä tieä, minkä löysin— Löysinpä omenamarjan; Etpä tieä, kunne kätkin— Riihen päälle
Pääskyläinen, päivän lintu, Päivän lintu, yön lipakko, Lenteli kesäisen päivän, Kevätpäivän keikutteli;
“Mitä itket pieni lintu, Lintu tuima tuikuttelet, Pahalla pajupurolla, Tiheällä tuomikolla?” “Sitä
“Mistä, kusta hanhoseni, Hanhoseni valkia?” “Rantaselta, rantaselta, Joutseneni ylpiä!” “Mitä sieltä tekemästä,
Maaria matala muori, Taaria talon emäntä, Lypsi lehmän lyyrytteli, Kantoi maion kaarutteli,
Hiiri metsähän menevi, Lyhytjalka lynsyttävi, Pikku kelkkanen perässä, Pikku kirves kelkkasessa. Päätyi
Hämähikkö teitä kulkki, Hiiri maita matkaeli, Tulit tiellä vastatusten; Niin hiiri sanoiksi
Kävi katti tietä myöten, Löysi tieltä mättähäisen, Mättähäiseltä kotasen; Ketä tuon koan
Hiiri kaupalta tulevi Purrella punaperällä, Wenehellä vaskisella. Keitti linnan liepsahutti, Tytär lintahan
Repo itki reilitteli Kiven päällä kyykyllänsä, Kahen kaupungin kesellä, Kolmen linnan kuuluvilla;
“Antti armas herttaseni, Sinisilmä sirkkuseni! Konsa meille häät tulevi?”— “Huomenna meille häät
“Läkkäm sikko Suurulahan!— Suurulass’ on nuoret sulhot.” “Vuota teen tilan emolle, Jalan
Souti sotka suojan rannan, Tavi tyynen tylkytteli; Souti sotkat, airot lotkat, Pienoset
Kävin tietä tengollista, Maata maksan karvallista, Siltoa sinikivoista, Ojan porrasta punaista; Tuli
Juoksin, juoksin joen vartta, Katsoin ylös, katsoin alas; Ylähällä päivä paistoi, Alahalla
Tuli saarella palavi; Kenpä tuolla tulta poltti? Sulho tuolla tulta poltti. Mitä
Jopa mie tänä huomenessa Nousin aivan aikaisehen, Pesime, kumartelime, Pyyhin pikku pirttiseni,
Nousin aivan aikaisehen, Aivan aikahuomenessa, Kuun ja päivyen keralla; Vielä ennen ennättelin,
“Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessä käyessäni.” “Mitä kuulit kummimmia, Mitä näit imehimmiä?
Jo tulenki, jo tulenki, Jo tulenki kotihini; Joko on kylpy joutununna, Joko
Mene päivä, viere viikko, Alene Jumalan aika! Mene päivä männikölle, Kule kulta
Paista päivänen Jumala, Hellittele herra Kiesus, Poloisille paimenille! Pah’ on olla paimenessa,
Näytä päivä silmiäsi, Lonkottele luomiasi, Sinisetkö, vai punaiset, Vaiko kellankarvalliset, Vaiko viertehen
Lepo, lepo, lehmäni! Jopa löysin härkäni Kololahen korvelta, Pajulahen lammilta. Lepo, lepo,
Muut ne kuuli kirkon kellon, Minä kurja karjankellon; Papin parran muut näkivät,
Katso Kiesus karjaistani, Hoitele hyvä Jumala, Näillä aukeilla ahoilla, Leveillä lehtomailla, Korkehilla
Lintu lauleli lehossa, Pieni lintu pensahassa, Kullaistansa kuikutteli, Marjaistansa maanitteli, Armahaistansa halasi;
Täst’ on kulta kulkenunna, Täst’ on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkia
Miss’ on, kussa minun hyväni, Miss’ asuvi armahani, Missä istuvi iloni, Maalla
Tule tänne tyttöpaimen, Tääll’ on toinen poikapaimen; Tääll’ on karjat kaunihimmat, Täällä
Mipä meiän paimenien, Kupa karjan kaitsijoien?— Ei ole paha paimenien, Pah’ ei
“Marisenko, marjasenko, Punaposki puolasenko! Kävitkö tuon mäkösen alla, Viheriäisen vierun alla?”— “Kävin
Surma hiihti suota myöten, Tauti talvitietä myöten. Noin puhuvi suuri surma, Aika
Isä neuoi poikoansa, Vanhin vaivansa näköä, Kun kuki sukimojansa, Itse ilmöin luomiansa:
“Annas minulle Anniasi, Liitä lempilintuasi!” “Enpä anna Anniani, Liitä lempilintuani. Ei Anni
Eilen meillä lehmä poiki, Teki valkian vasikan: Vaskisarvi, kultakynsi, Hopia otsassa hohti.
Ajoi kaksi kaupanmiestä Jäletysten jäätä myöten; Orit konsti kummallaki, Hiirenkarvainen hevonen. Isoni
Poikanen posi Virossa, Saksan maalla sairasteli Tautia nimettömiä, Nimen tietämättömiä. “Missä saapi
Kolm’ on poikoa emolla, Kolme lasta vanhemmalla. Läksi poikanen kalahan, Toinen poika
Läksi poika puolukkahan, Toinen poika mustikkahan, Kolmansi jänön jälille, Koukkupolven polkumille. Tuli
Astuin aamulla varahin, Läksin aivan aikasehen, Omenoita ottamahan, Pähkämiä poimimahan, Emoni omenamaasta,
(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta) Tuli kummitus kerran toimistoon – ihan oikea kummitus,
(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.) Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee. – Ah, lentävä lehti,
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan. Kiittävät kiloa päivän:
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde
Se lauloi sininen lintu: “Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss’ on tuhma tieto autuudesta
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä. Kaunoista venossa kaksi;
(Leo Mechelinin muistolle omistettu) Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu. otsalla onni,
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen. Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka akkunalla
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas,
Me oomme kuin luolassa ahtaassa. Tunnetteko? Tääll’ ihmisen kuihtuu joka aatos, tunne,
(Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6.7.1913.) Oli kerran – ah, mene mielestäin se
(Ministeri Sokolnickille omistettu) Surun laps olet, Puola, vaan maailman suola, kun Europan
(Mestari Ilja Rjepinille, suurelle taiteilijalle ja Suomi-ystävälle omistettu) Kuin Volga, kuin Volga
Tunnussana: Kaikkien maiden sivistyneistöt, yhtykää! Yö uhkaa. On pelko. Mut kellä on
(Suomen olympialaisille voittajille omistettu) Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle, kauan saakohon
Juhlaruno Ensi kerran Suomen suku esiin astuu omin töin, orjaellut vuosisadat, surrut
(Suomen “Lotta Svärdien” kunniaksi omistettu) Näin taru kertoo: Rooman rohkeen aikaan siell’
Tampereen valloituksen muistoksi Kuusenlehvä, lemmenlehvä, isänmaamme päivä! Milloin näyt, niin häipyy Suomen
Samat meille on soinehet Salliman kellot, Meill’ yhteiset olleet on orjuuden pellot,
(Hollannin pienen, mutta henkisesti suuren kansakunnan ynnä sen jalojen oikeus-oppineiden kunniaksi kirjoitettu)
(Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu) Oli aika kerran, oli hetki Herran,
(Helsingin Suojeluskunnan Ikämiespataljoonalle) On kaunista kaatua maan eestä varhain, mut sentään sen
(Suomen Tasavallan armeijan järeälle tykistölle omistettu) Ja koska me kurkkumme aukaistaan, me
Eversti Kalmille omistettu Saapuu vuosisatain yöstä joskus viesti miesten työstä, jotk’ on
Kun aika kaikki pahempaan vain kääntyy, kun ahdistuu ain yksilöiden olo, kun
Suomen Tasavallan itsenaisyyspäivänä 6.12.19. Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa, mikä lieneekin toimemme,
Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken
On kylmä ja kirkas tähti-yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; ylt’ympäri huokaa
Ajan ei meri tyynny, sen syysmyrskyt myrää, tulet Kalevan kaameat taivaalla palaa,
Miettehet kummat kulkevat mielessäin kuni tuulien tuvat, muistelot tummat, aikojen ammoin menneiden
Ei silloin paistanut päivän kulta, kun puhkes kukkahan Suomen puu, jäät järkkyi,
Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko
Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk’ kaiken kansan kesken
60-vuotias Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja
hänen 50-vuotispäivänään Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen,
Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta? Liioin vaadit,
Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon
Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden. Lienen tehnyt synnin
Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin
Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän. Ei hän ilkkunut
(Prof. Waldemar Ruinille omistettu) Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa
(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä “Vienan valta”) Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan
Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi
Tuop’ oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista
He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni
Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa
(Elegia) Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia
Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden
Koti meill’ ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie,
(“Uljas kaikkea uhmaamaan heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.” – Horatius) On luonnon
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina
Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.
Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol’ Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon
Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen
Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra,
Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä
(Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25.1.18) Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin
Meksikolainen legenda Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät,
Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä
Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire
Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu
Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan. – Minne matka miesten
Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa. Lempeät lehtivi puut, miss’ uinuvat sankarivainaat, vartio
Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka
(Eversti A. Sihvolle omistettu) Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä,
Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön,
Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies? – Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini
Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen
Juoksevi jokea kolme Ympäri minun kotini, Kahen puolen kartanoni. Yksi joki mettä
Etsin neittä vellolleni, Kumpalia kullalleni. Löysin neitosen lehosta, Hienohelman heiniköstä. Kysyttelin, lausuttelin
Katsos muita miekkoisia Ja onnen osallisia, Syövät kaunonsa kaloja, Sekä luotunsa lohia,
Lämmitin metoisen saunan Metoisilla halkosilla, Hautelin metoisen vastan Metisen kiven navalla, Läksin
Nouskame norolle nuoret, Kesäkempit kaltiolle, Leikatkame lehmus pitkä, Lehmus pitkä ja siliä,
Neljä on neittä niemen päässä, Kolme mointa morsianta, Läksit hillan poimintahan. Noita
Katrina kotikananen, Kotikukka, linnukkinen, Viikon viipyi, kauan kasvoi, Istuen ison majoilla, Peripenkin
Neiti kangasta kutovi, Sukkulaista suikahutti, Kultakangasta kutovi, Hopiaista helkytteli, Kultarihmaset kulisi, Helisi
Impi itki sillan päässä, Laajan laiturin nenässä; Käänti silmänsä selälle, Loi silmänsä
Marketta Materon neiti, Kylän kukka, koin koria, Läksi puolahan metsälle, Muulle maalle
Viron neiti sairasteli, Sanoi sairastellessansa: “Kun ma kuolen kuulu piika, Riutunen tytär
Morsian mäellä itki, Vesitiellä vieretteli, Kaivotiellä kaikerteli. Päätyi iso kulemahan. “Mitä itket
Immikkö aholla itki, Heinätiellä hellehteli, Kirjavaisella kivellä, Paistavalla paaterella. Kyselimmä, lauselimma: “Mitä
Neitonen turulla istui, Turun kosken korvasella, Kirjavaisella kivellä, Kaunihilla kalliolla. Kesän istui,
Kalevalan kaunis neiti, Helka neiti hempiätär, Läksi piennä paimenehen, Lassa karjan kaitsentahan;
Anni tyttö, aino neiti Läksi rannalle pesohon, Kävi merehen kylpemähän, Jo oli
Tuo soria Saaren neito, Saaren neito, Saaren kukka, Läksi piennä paimenehen, Lassa
Katri kaunis, neito nuori, Nousi aivan aikasehen, Teki viisi villavyötä, Kaheksan kapalovyötä,
Istui neiti niemen päässä, Vyötä kullaista kutovi, Hopiaista huolittavi, Kuuli sirkan sirkottavan,
Annikkainen neito nuori Istui Turun sillan päässä, Kaitsi kaupungin kanoja, Neuoi Turun
Läksin tietä telkkimähän, Marras maata malkkimahan, Kolme koiroa jälessä: Yksi Liukki, toinen
Kullervo Kalevan poika Tuop’ on suoriksen sotahan, Suotta suoriksen sotahan, Tahallansa tappelohon,
Neito kasvoi kaunosasti, Ylen lystisti yleni; Kasvoi niemen kainalossa, Simasen salon sivussa,
Istui neiti lepetissä, Sekä istui, että itki, Sormiansa murtelevi, Katkovi kätösiänsä, Katsoi
Neitonen, neitonen Itkee ja huokaa Verikoiran venehessä, Punaparran purtilossa. Katsoi taatto matkaa
Venäläinen vainolainen, Karjalainen kiertolainen Soutelevi, joutelevi, Nientä niemen kiertelevi Ympäri Yläsen nientä,
Neito istui sillan päässä, Lauloi sillan lautasilla: “Jouten synnyin, jouten kasvoin, Jouten
Läksin piennä paimenehen, Lassa lammasten ajohon, Pistin pillit pussihini, Soitin suolla mennessäni,
Anni tyttö, aino neiti Läksi vettä lähteheltä, Pieni kiulunen käessä, Pieni kauha
Tuoll’ on neitoset kisassa, Kaunokaiset karkelossa, Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Kullervo
Läksin palja paimenehen, Leino lehmien ajohon, Kurja karjan katselohon; Ajoin lehmät suota
Olipa ennen neljä neittä, Viisi Vienan morsianta, Kaheksan merikanoa, Vienan niemyen nenässä,
Poika tuhma Tuiretuisen, Lapsi kehjo Keiretyisen Läksi viemähän vetoja, Maarahoja maksamahan. Rekehensä
Tyyn’ on sää, ihana ilma, Kuu paistoi Kutumäeltä, Päivä Pätsivuoren päältä. Jo
Marketta koria neito Keträeli joutessansa, Lauloi keträellessänsä: “Ei neiti minun näköinen Aja
Hannus Pannus, mies koria, Läksi Koskelta kosihin Virran nuorinta tytärtä, Pajarin parasta
Katri kaunis, neito nuori, Sekä lievin tyttäristä, Kovin kaunis kauoittaki, Paras ilman
Kaisa sääti sänkyänsä Luisten lukkojen takana. Anterus ylinen yrkä, Ylimmäisen miehen poika
Annikki Turusen neiti Istuvi Turun korolla, Luopi silmänsä selälle, Käänti päätä päivän
Läksi Kaarlo kaupunnille, Verolle verikäpälä, Ruotsin murha murkinalle, Pillomus on Piiterille, Läksi
Viholainen, vainolainen, Uhkasi ikänsä kaiken, Maata Ruotsin ruoskivansa, Tappavansa kaikki tyyni Kuninkahat
Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Sukivi sotaoritta, Sorajouhta suorittavi, Sanovi
Inkeri ihana neito, Varasi vakuun naia, Lalmanti iso ritari Antoi kättä kätkyelle,
Elinainen neiti nuori Meni aittahan mäelle, Vaskivakka kainalossa, Vaskiavain vakkasessa. Tuoltapa tulee
Kasvoi ennen kaksi lasta, Toinen kasvoi kaalimaassa, Toinen Ruotsissa yleni. Se kun
Neitsy Maaria emonen, Rakas äiti armollinen, Viitiseksen, vaatiseksen, Pääsomille suori’iksen, Vaskipauloihin paneksen,
Mataleena neito nuori Kauan se kotona kasvoi, Kauan kasvoi, kauas kuului, Tykönä
Minä laulan kaksi virttä, Kun parasta seinähirttä, Isännille, emännille, Orjille osattomille, Oli
Katri kangasta kutovi, Helma hieno helkytteli; Niin sen sulkki sukkulainen, Kun kärppä
Lyylikki lylyjen seppä, Kauppi kalhujen tekijä, Vuoen vuoli uutta susta, Talven kalhua
Oli ennen neiti nuori, Läksi lehmien ajohon, Ajoi lehmät suota myöten, Löysi
Lieneekö lauluni laatu luontunut mielesi mukaan. Joskus ei oikkuja polttavan pääni ymmärrä
Niin tulvehtii veri suonissas kuin mahla maan kevätaikaan puussa, ja päivä päivältä
Kuin lehti, jota tuuli lennättää, niin kalpeaks ja kuihtuvaksi jää jok’ainut sana,
Vaikenevat sydämet turhan melun tähden. Mies miestä vastaan saaliin nähden. Jäätyvät sydämet
Niin moni heistä, jotka milloinkaan ei kärsimystä tulleet tuntemaan; niin moni heistä
Imit mullasta voimaa, vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.
Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta,
Maa viileydellä ja tuoksulla siunataan. Ahoaukeilla suolaheinästä punervilla on vaientunut siritys heinäsirkkain.
Kuulitko, veliseni, kuinka kukko kiekui kolmannen ehtoorukouksensa? Etkö huomannut, kuinka ensimmäinen yöllinen
(Eräälle haihattelijalle.) Salamyhkäiset, syvästi ihmeelliset ovat ihmisaivoituksen tiet. Katsokaas, miten uljaana se
(Entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan.) Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää… —sen
Simasuu, hymyhuuli— miten milloinkin. Mut huulilla vilppi yhä silloinkin, meilt’ ihminen toinen
Ihmiset elävät tiukasti tuntien rajoissa. Syövät ja nukkuvat kellonsa komennon mukaan. Tekevät
Ken kaipauksen sydämeensä joi, hän tekemättömätkin tehdä voi. Niin etäällä ei voisi
Pois heitä kerjäläisen ryysyt yltäs ja vartes verhoo kultaan, purppuraan. Ei koiran
Yö, päivä, illan ruskotus, aamun koitto, hymy aavain tyynten ja korska myrskysää—
Minä valvon illasta aamuun. Hetket kulkivat verkkaan ohitseni niinkuin mustakauhtanaiset kulkueet. Saattoivatko
Sun leikkejäsi katselen— ja nielen kyyneleni. Oi tietäisitpä, lapsonen, mun suuren köyhyyteni.
Oon nälänkuoloon vihkinyt sun monin kyynelein. Sait, pyysit liioin. Siksi nyt oot
1. Uimanäytös Taas joukkueemme Suoju-virran luona on vahdiss’ ollut monta tovia. Juur
Tuuti, tuuti pulmustain, tuuti häkkilintustain… —Maailma on häkki, Ettet syntynyt sä vaan
Vanha, pikkuruinen mummo kävelyllä suuren, mustan rotukoiran myötä. Varmaan vanhan vaivalloinen kulku
Heponenki hengähtävi Matkan pitkän mentyänsä, Rautanenki raukenevi Kesäheinän lyötyänsä, Vetonenki vierähtävi Joen
“Mie olen hirven hiihannassa, Jalopeuran jaksannassa, Kaikk’ on kenkäni kulunna, Näitä teitä
“Minä, minä köyhä vouti, Maan möin, senki söin, Itse jouvuin kulkemahan. Tytär
Hyvä ilta lintuseni, Hyvä ilta kultaseni, Hyvä ilta nyt minun oma armahani!
Avatkame aitoamme, Potkaskame porttiamme Laske sulhoa sisälle! Jo on sulhonen sisässä. Katso
“Tahtoisitko rakastaa— Mie työnnän tytön sinulle, Sinull’ on ihanat silmät, Hänellä syän
“Tule meille tanssimahan!”— “Kenen kanssa tanssimahan?” “Onpa meillä vanha akka, Vanha akka,
Tahon mie tanssihin ruveta, Ilovirtehen viretä; Täytyykö tätä tupoa, Lainataanko lattiata, Tanssia
Ei tanssi minun taluma, Eikä toisen kumppalini; Tanssi on tuotu tuolta maalta,
Likka tanssivi somasti, Poika polkevi kovasti; Tasaisemp’ on neien tanssi, Kun pojan
Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin tehtävän iloa Sopineeko, syntyneekö, Käyneekö, kyhänne’ekö, Miesten soitto,
En minä puhu pukista, Sano en sarviraavahasta, Enkä laula lampahista, Kellokauloista kelota;
Usein hyvä emäntä, Se tarkka talon emäntä, Kuulevi kukotta nosta, Kananlapsetta karata,
Sanelen salituvista, Saajasta salitupien, Laulan lautsan laskijasta, Isännästäni ilotsen; Jok’ on saanut
Jo on mennyt mennyt vuosi, Menköhön tämäki vuosi Muien vuosien mukahan, Muien
Tieän mä oluen synnyn, Humalast’ oluen synty. Humala, Remusen poika, Piennä maahan
Mitä putsinen puhuvi, Satavantinen sanovi?— Sitä putsinen puhuvi, Satavantinen sanovi: “Kyllä muistan
Ulkoa runoja kuulin, Puhki tuohten tuomioita, Halki lauan lausehia, Läpi sammalen sanoja,
“Voi meitä merisikoja, Hyvän Päivän hylkehiä, Näillä Päivilän pihoilla, Hyvän järven rannikoilla!”
Lähe nyt ainoa avuksi, Kiesus kulta kumppaliksi! Suin kokohon, päin kekohon! Muut
Panen nyt maata maan luvalla, Maan luvalla, puun luvalla, Kaiken kartanon luvalla;
Puhu tuuli purteheni, Ahava alukseheni, Anna airoille apua, Huoparille huovitusta! Aivan on
Soutelemma, joutelemma, Melkein melaelemma, Näillä väljillä vesillä, Lakehilla lainehilla. Tuli aika, airo
Elä naura toisen naista, Moiti toisen morsianta! Vielä saat itseki naisen, Sekä
Hyvä lapsi laiskan vaimon, Käsikukka kunnottaman; Kun tulevi työlle lähtö, Istuksen imettämähän,
Kurki kuusesta huhuvi, Keträkulkku keiahutti: “Tapa tauti tyttölapset!— Maalta marjat poimitahan, Karpalot
Anterus ylinen yrkä, Ylimmäisen miehen poika, Teki tielle tetren pyyön, Rannalle revonritasen,
Kaikki oon katala nähnyt, Kokenut kovaosainen, On kolme kokematonta: Uuestahan syntymättä, Syömättä
Olipa minulla mieltä, Oli ennen aikoinani; Oli mieltä muillen asti, Sekä tointa
Kuoli herralta hevonen, Paras ruuna pappilasta; Tuli korpille kohina, Ilo ilman lintusille.
Seppä seisovi pajassa, Sepän poika porstuassa; Luuli lempo lehmäksehen, Piru pitkähännäksehen. Lyykistihen
Itse seppo Ilmarinen Kauan kalkutti pajassa, Saanut ei kuokkoa kokohon, Kirvestänsä kiehumahan;
Poika syntyi Pohjolassa, Lapsi Ilmalan lahella; Tullut ei miestä tuhmempata, Untelompata urosta.
Repo juosta reyätteli, Pitkin vuorta voivotteli; “Riu, rau, repo rukka! Miss’ olit
Köyhä mies ketoa kynti, Sekä kynti, jotta kylvi, Kylvi kymmenen jyveä, Kynti
Läksi veljekset vesille, Emon lapset lainehille; Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho,
Emo neuoi poikoansa, Vaimo lastansa varotti: “Ellös vainen, poikaseni, Juosko juhlina kosissa!
Emo neuo poikoansa, Vanhin vaivansa näköä, Kun kuki sukimojansa, Itse ilmoin luomiansa.
Moni matkassa tulevi, Tapahtuvi taipalella, Joutavalle juomarille, Hurjalle humalapäälle: Kinnas kirpovi kuhunki,
Toisin ennen, toisin eilen, Toisinpa tätä nykyä; Toisin ennen toimi käski, Toisin
Kynteli kovin kysyvi, Paavali pajattelevi: “Joko on ruohtimet ruhottu, Joko tappurat tapettu?”—
Tuttu on tuomi muista puista, Anoppi kylän akoista, Vävy muista vierahista, Nato
Mistä tunnen tuhman miehen, Arvoan uron typerän?— Tuosta tunnen tuhman miehen, Arvoan
Kukkuipa käkeä kaksi Kahenpuolen korpinotkon; Satuin noita kuulemahan— Hyv’ oli kuulla kummaistaki.
Mipä meiänki tytärten, Mikä muien neitosien?— Ei tytärtä tuumatonta, Neittä neuon saamatonta.
Tuhm’ on laatu Tuuterissa, Kun neiet kosissa käyvät, Akat juohessa ajavat; Tuuteriss’
Anna onni ohravuotta, Jumala jyväkeseä, Saisin kekriksi olutta, Tahi juda joulukseni; Orjatki
Anna Kiesus antajalle, Tunge tuhlarin kätehen; Vie Juutas vinkujalta, Paha henki parkujalta.
Pah’ on mieleni paloisen Ilmanki pahottamatta, Aina aatkeloittamatta; Siit’ on semminki pahempi,
Pah’ on orjana eleä, Käyä toisen käskyläissä; Teen mä työtä työn ajalla,
Lämmin paita liinainenki Oman äitin ompelema; Vilu on vaippa villainenki Vaimon vierahan
Vilu viimenki tulevi, Vilu mulle vienoselle, Vilu vienopäiväiselle, Vihattuna viertessäni, Seinävieret seistessäni,
Kun ma kuolisin poloinen, Katalainen katkiaisin, Sata suunsa salpoaisi, Tuhat suunsa tukkoaisi.
Mikä lie minua luonut, Kuka kurjoa kyhännyt, Tälle inhalle iälle, Katovalle kannikalle;
Oisko seppänä setäni, Tahi taattoni takoja, Veljeni valaja vasken; Tiettäisin suruista suitset,
En kulu minä kutsuissa, Enkä vanhene vakoissa; Kulun kuivissa sanoissa, Väsyn silmävääntelöissä.
En minä sinä ikänä, Kuuna kullan valkiana, Surutont’ en suuta syötä, Varutont’
Lauloa minä lupasin Näille maille tultuani, Kukkua käkesin kälkö Lehtomaille mentyäni. Kukkuipa
Vaivaisen heposen varsa Kaikkien ajeltavana, Onnettoman eukon lapsi Kaikkien saneltavana. Kaikki saatua
Mikä lie minunki luonut, Kuka kurjasen kuvannut— Liekö luonut luoja suuri, Suennut
Piennä heitti minun isoni, Piennä isoni, piennä emoni. Iso kuoli, äiti kuoli,
Vaarass’ on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan! Raikuvat
Kaitse, Luoja, köyhän karja, kaitse köyhän siemen, että kauan kukoistaisi väki Väinön
Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me niemen kainalossa uimme, sitten kirjat kiirehesti
Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi
Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi. Voi meitä
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen,
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa
(Suomen Näyttelijaliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914) Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma
(Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914) Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin
(Oikeuden marttyyreille omistettu) Jos on suurta tehty missä, sit’ on tehty sydämissä,
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka
Koira haukkui korven rannan, Penikkainen pellon rannan, Minä juoksin katsomahan, Toivoin tuotavan
Oli mulla muoto muinen, Oli muoto muien rinnan, Kun mä notkuin nuorempana;
Käki kukkui kuusikossa, Käki kukkui, lintu lauloi, Kukkui muien kuultavaksi, Autuallisten iloksi,
Suot sulavi, maat valuvi, Ahovieret aukiavi, Kaikki kankahat sulavi, Lätäkötki lämpiävi; Ei
Käki kukkua käkesi Maalle tälle tultuansa, Lintu lauloa lupasi Lennettyänsä leholle. Kuku,
Mikä sorti äänen suuren, Äänen suuren ja sorian, Äänen kaunihin kaotti; Jok’
Mintähen olenki hoikka— Oonko hoikka luonnon hoikka Vai hoikka eroon tekemä?— En
Mikä neuoksi minulle, Mikä neuon antajaksi?— Neuo, neitonen minua, Opastellos orpolapsi! Ei
Enemp’ on minulla huolta, Kun on koskessa kiviä, Rannalla rapakiviä, Kanarvia kankahalla,
Moni muualla sanovi, Ja moni ajattelevi: “Ei oo huolta hurnakolla, Ajatusta aiaksella.”
Enpä voi ilon eleä, Enkä leino leikin lyöä, Ilon illan oltuani, Leikin
Kukkua käkesin kälkö, Lintu lauloa lupasin; Saisinko käeltä kielen, Kukkujalta kulkkutorven, Kukkuisin
Liekö minua luoja luonut, Vai lie synti synnyttänyt, Vai käski oma osani,
Kun emo minua tuuti, Niin se tunti tuskiksensa; Kun emo minua vaali,
Mikä lie minua luonut, Kuka kurjoa kyhäsnyt, Näille päiville pahoille, Mokomille mielaloille;
Parempi minun olisi, Parempi olisi ollut, Syntymättä, kasvamatta, Ilmahan sikiämättä, Maalle tälle
Voi isoni, voi emoni, Voi on valta vanhempani! Minnekä minua loitta, Kunne
Kun minä menen Manalle, Tahi jouvun Tuonelahan, Tuonen tyttöset toruvat, Manan neiot
Kun ois muita, niin minäi, Itsemennyttä Manalle! Kusta nyt saisin kumppania, Minä
Kuusen juuret kuivettuvat, Vaan ei kuivu kyyneleni; Meret suuretki sulavat, Ei sula
Syäntäni tuimelevi, Päätäni kivistelevi; Eikä tuima tuimemmasti, Kipiämmästi kivistä, Jotta huomena minua
Olipa minulla ennen, Oli ennen aikoinani, Iso ilmoin syntyessä, Maammo maille kantaessa,
Kuuli ennen äiti äänen, Iso itkuni tajusi, Kun istuin ison sylissä, Paruin
Koti korkia näkyvi, Aitta kaunis kaljottavi, Jossa veikkoni viruvat, Siskoni sirottelevat— Veikot
Surull’ on susi metsässä, Surummalla mie sitäi; Retkell’ on repo metsässä, Retkemmällä
Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat, Kurjall’ ei ole kotia, Katalalla kartanoa; Korpi
Ei tieä kotoiset vaimot, Eikä naiset naapurini, Missä miehet mellostavi, Kussa uhmoaa
Oisko mulla, kun on muilla, Hevonen rekivetoinen, Reki kaksikaplahinen, Sa’an maksava satula,
Kun kasvoin koissa ennen, Korkian ison koissa, Teutoi tengat tietä myöten, Rahat
Ajattelen aikojani, Muistan muita päiviäni, Parempia päiviäni, Entistä elantoani. Muin’ oli ajat
Häitä Hiitola pitävi, Paha joukko juominkia; Tappoi häiksehen hevosen, Ruo’iksehen mustan ruunan.
Eläisi kesällä kenki, Hein’ajalla heikompiki, Vaan on pakko pakkasella. Suru suurella lumella.
Osallisten onni valvoi, Lykyllisten lyyrätteli; Minun malkion makasi, Minun utran uinueli, Osallisten
Muilla onni työn tekevi, Haltia rahan hakevi; Minun onneni makasi, Haltiani haukotteli,
Osa oli minulla; ennen, Niinkuin muilla muuallaki, Kun kasvoin ison koissa, Elelin
Alahan on allin mieli Uiessa vilua vettä, Alempana armottoman Käyessä kylän katua.
Miten on mieli miekkoisien, Autuallisten ajatus?— Niin on mieli miekkoisien, Autuallisten ajatus,
Miks’ on minulla ääni vieno, Ääni vieno ja matala?— Siks’ on minulla
Tule meille Tuomas kulta! Tuopa joulu tullessasi! Tule kekri, jouvu joulu, Sekä
Osapoika, onnipoika, Jumala rahakas poika! Rikos riistainen rekesi, Tavarainen aisa taita, Rikki
Pestaisinpa mieki piian, Orjan ottaisin minäi, Kun ois tuohi vaattehena, Savi ruokana
Enpä tuota tieäkänä, Tieäkänä, tunnekana, Kuta laulaisin lajia, Kuta syytä syyättäisin; Joko
Kun mä kerran kengät saisin, Kerran kestävän hevosen, Kerran korjan kelvollisen, Kerran
Enpä tuota tunnekana, Tunnekana, tieä Kulle syylle sylveäme, Kulle laaume laulle; Jop’
Kukkui muinainen käkeni, Entinen ilokäkeni, Kukkui illat, kukkui aamut, Kerran keskipäivälläki, Syänyöllä
Oli meillä, kun oliki, Oli ennen aikoinansa, Siskoilla sininen silta, Veikoilla vene
Oli meitä, kun oliki, Oli ennen aikoinansa, Siskoja sininen silta, Veikkoja veno
Toisin ennen, toisin eilen, Toisinpa tänäi päänä: Elettihin meillä ennen, Oltihin ojan
Siin’ oli virsi kuullaksenne, Toinen ilman ollaksenne; Kumartakaa kuulijani, Otsin maahan oppijani!
Laulaisinpa, taitaisinpa, Vaan en mie rahatta laula, Suut’ en kullatta kuluta, Pieksä
Mieleni minun tekisi, Aivoni ajattelisi, Lähtiäni laulamahan, Saahani sanelemahan; Monet on taiot
Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lauloin ollen
Läksin hevosen ostoon, Senki kovaan kostoon; Oli mulla rahoja säkki, Tuli sitte
Löytyvi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopeeta housun napiksi, Ken kaluksi sen
Koska piämmä häitä, Elkäm’ unohtako näitä Hyppimiä, tanssimia, kun on vanhuuesta tapa!
Näin minä unta maatessani, Varpusen panevan oltta; Munankuori oli kuurnana, Ja tuohta
Läksin minä kesäyönä käymään Sihen laksoon, kussa kuuntelin päivää, Kussa lintuset laulaa,
Astelin kaunista kangasta myöten, Heliätä rannan hiekkoa myöten. Poro minun pölysi polvilleni,
Kirotut olkoot sormet, joill’ oven avasit, Kirotut käsivarret, joilla minua halasit! Kirotut
Oli minullaki ennen ystävä, Nyt on mulla vihamies. Toinen istuu jo kultani
Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka, Moni poika minua jo houkutteli
Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla, Muill’ on koissa kultasensa, eikä
Omistettu äitini isälle Reki ajaa halki kylien. Lähestymme lakkaamatta itää. Outo pelko
Talvi-ilta yli maan pimeänä makaa. Huokauksen tullessaan tuo se rajan takaa. Kunpa
Oi Uupunut! Sun luokses kalmistoon me käymme sydämellä polttavalla, niin suuren rakkauden
Espanjalaisen aiheen mukaan Oli julistus Juudean kuninkaan yli seutujen käynyt aikana tuona.
Tulisina ruusut etelässä heleässä palmunvartta kiertää karheaa. Mutta sydämeni levon saa yksin
Hetken kesti myrsky etelässä. Hämärässä sinertyen vuoret tummuivat. Ihanat varjot kastunutta maata
Ihana on Italian ilta. Samettisin varjoin korkeimmilta vuorilta se tuoksuhunnussaan hiipii viilenevään
Aamun sade rankka laakson kastanut on. Hohtaen sumu sankka verhosi vuoriston. Seestyi
Yön unettoman onni aineeton vie minut Välimeren aamuun vienoon. Satuinen sini vaalennut
Muistatko aamut korkeimmat ylhäällä alppitiellä! Jumalan pilvet hipovat ihmiskattoja siellä. Sumuun syöksyvät
Vuoritiellä vanhan Unkarin kiersi viini, soitto tulisin. Alla akaasiain kaipuutaan mustalainen itki
Yli Balatonin pinnan hellät pilvet rintarinnan pysähtyneet on. Vuorten viivaan asti vienoon
Sydänyöllä esiin kohonneilla Karpaateilla unestani heräsin. Valtavin muodoin pimeässä väkevässä aaltoili ja
Oville taivaan aukee huima tie, vuossadoin pystytetty, ihmispolvin. Sen kaaret kaarten päältä
Autuas tähti matkallaan hymyy huoneeni ikkunaan. Suloista päivän himmeydestä sydän on taivaan
Luojan kukku, kultahelkka! Kuku mulle kultiasi, Kuku mulle, kuku muille, Kuku kaikelle
Palvelin minä rikasta miestä, Rikasta miestä ja viisasta, Sain minä kukon palkastani;
Meni akka metsään, Pukki tuli vastaan: “Mene pukki kotiin!”— Ei pukki mennytkään.
Hyi, hyi Hymylään! Hymylän koirat haukkumaan. “Käykäi lapset katsomaan, Mitä Halli haukkuu,
Hyykä perju, juupa taalar Härät tarissaa, miki haakar, Konkommu lilla syötävän! Viska
Hus sika metsään! Mitä sika metsässä? Tuomahan marjoja Punaisella pussilla, Sinisellä silkillä,
Sinun sikoja, minun sikoja, Syötetyitä, juotetuita, Syötetyt minun sikani, Lestyn leivän, kauran
Hyppää hyvänen nukka, Nukka kaunis karkaele! Miks’ et nukka eilen tullut; Eilen
Mies vanha variksen ampui, Tiesi tetren saanehensa, Koppelon kopannehensa, Vesilinnun vienehensä; Tetret
Yksi on akalla poika, Ainoa akalla poika, Yks’ on sillä silmä päässä.
Kääpönen, kääpönen Käpälillä kukkuu, Neitonen, neitonen Ihalalla itkee, Toivonen, toivonen Toisessa talossa,
Tule ämmä Tuuterista, Kaala Karjalan hovista; Tuo munanen tullessasi, Keitä keltainen munanen,
Iso läksi Tuuterihin, Veikko vieri Wiipurihin; Tule iso Tuuterista, Viere veikko Wiipurista,
Elli keitti vellii Omalla kapustallansa, Omist’ otrajauhoistansa; Velli kaatui karsinahan, Ellin lapset
Turu, turu tulkoon, Kotiväki kuulkoon! Jo on rosvot karjassani. Joros katoi karjastani,
Oli ennen ukko, akka, Oli kirjava kananen, Muni kirjavan munasen, Muna vieri
Ken Teron tietää?— Mie Teron tieän: Tero pikku pirttisessä, Matalaisessa majassa, Petäjäisessä
Min rastas raataa, Sen pyyhyt pyytää, Onneton ottaa, Vaivainen varastaa, Lapiolle laittaa,
Oi ukko uikari, Pää paljas paikari! Muistatko muinaisen, Tajuatko taannoisen, Kun kihlan
Ken se Kolkkosen kolisti?— Kojo Kolkkosen kolisti: “Annas Kolkko Anniasi!” “Miksi sinulle
Läksin aivan aikaisehen, Aivan aika huomenessa, Astuin tietä tengollista, Maata maksankarvallista, Ostetuille
Mikä tuoalla näkyvi?— Talo tuoalla näkyvi. Mikä tuon talon takana?— Lampi tuon
Ken söi kesävoin?— Kissa söi kesävoin. Missä kissa?—Aitan alla. Missä aitta?—Maahan kaatui.
Kenen tämä pelto?— Peiposen pelto. Millä tätä muokatahan?— Kirvehellä muokatahan. Missä kirves?—Kannon
Kolkkaa kotaa, Anna akka pataa; Mitä sillä paalla?— Papille huttua. Mitä sillä
Menin minä seppälähän, Takoi seppä viikatteita; Mitä niillä viikatteilla?— Heiniä niittää. Mitä
Etpä tieä, minkä löysin— Löysinpä mie pienen linnun, Pienen linnun manninkisen, Josta
Läkkän tästä Läkkölähän, Proitin tästä Prokkolahan!— Prokko tiellä propatinna, Minä Prokon selkähäni,
Lähin lassa Läkkilähän, Päätäni panettamahan, Silkillä siottamahan; Läkin koirat haukkumahan, Minä aialle
Etpä tieä, minkä löysin— Löysin kultaisen munasen; Etpä tieä, minne peitin— Riihen
Jo luumupuiden oksat värittää hedelmän punertuvan hehku vieno, ja yli nurmettuneen mullan
Yö yöltä rannan kaislat kellastuvat nyt kullanvihervinä hehkuen. Mut yli järven lasin
Enää säveliin ei herää aamuin. Sumuhaamuin syyskuun koivut nytkin vihertää. Pettävää lukinseittihärmää
Sa armas tähti, joka lohduttain poveeni paistoit talven iltaa monta, kun tuudittelin
Oi tuskaa kukkasen hennon, joka kylmään multaan jää, kun hurmassa häilyvän lennon
Aalloista pilvet kohoo helein hartioin. Ihanat aurinkohahmot pohjalla nähdä voin. Vedessä laahaa
Enää pisaroivat pihakoivut vaan. Sade sormin hienoin väritti jo maan. Katso, lammikkoina
Sireenimaassa tuuli viivähtää ja tienoon täyttää tuoksunkylläisyydellään, kun sinipunan hohtoon liian hellään
Jos ma lauluille rupean, Virrentöille työnteleme, Laulan pihlajat pihalle, Tammen keskitanhualle, Tammelle
Kyll’ on maata kyntäjällä, Ahoja ajelijalla, Kangasta kävelijällä, Vettä viljoin soutajalla, Viel’
Tupa on täynnä tuppisuita, Pöytä pönkiä mahoja; Ei olle virren virkkajoa, Asian
Ei kumaja kuiva kulkku, Eikä rintani rimaja, Kun ei voilla voiettane, Rakettane
Lauloin ennen lapsempana, Kieltä pieksin pienempänä, Vaan en nyt sanoa saata, Enkä
Suu kurja sulin pakaja! Etpä silloin laajoin laula, Etkä aivan pitkin piuska,
Laulavat Lapinki lapset, Heinäkengät heittelevät, Hirven harvoilta lihoilta, Petran pienen pallehilta; Niin
Laulaisinpa, taitaisinpa, Osajaisinpa olisin, Laulaisin minä kotona, Vaan en julkea kylässä; Kylän
Otettiin minusta outo, Varsin virhi viskattihin, Minun lapsen lauluistani, Pienen pilpatuksistani; Minun
Ne varsin valehtelevat, Tuiki tyhjeä panevat, Jotka soittoa sanovat, Arvelevat kanteletta Väinämöisen
Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani; Onnettomaksi olen minä luotu,
Hyvästi kultaseni, hyvästi kultani!— Mun lähteä nyt täytyy pois kotimaaltani. Mun täytyvi
Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla, Kuninkahan kultaisen kartanon puolla; Voi
Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole ruuhta rannalla, Joka
Syämestäni rakastan sua elinaikani, Jos kohta onki turha jo kaikki toivoni. Et
Ah voi kuinka kauhiasti suru vaivaa mieltäni, Kun mun täytyy lähteä ja
“Mistäs tulet, kustas tulet, Poikani iloinen?”— “Meren rannalta, meren rannalta, Äitini kultainen.”
Illalla istuttiin istumella, Murehest’ ei mitänä tietty; Va rallalla ra, va ralla
(runon “Suomenmaa” toisinto) On pohjoisessa kaunis maa tuo metsän kohdussa. Siel talven
Katri, pieni karjanpaimen, askartelee ahol laakeal, karjankello korven rannal kilahtelee kaulas Helmiken.
Oli mulla kulta kaunoinen ja ilonen kuin aamu; eikä muistostani koskaan men
Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu pohjarintehellä Kontiolan vuoren, jossa, ennen lankeemista talven
Katso linna tuol, valkasema juhlavalkeitten, lähtöjuhla soman tyttären. Luostarin immeks ristiin ja
Asui miesi, kasken lanko, ilosella aholla; ilon saattoi viertovanko ja tytär, kukkanen
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu alasvuodattaen metsihin ja
Päiviltä jo kauvas poiesvierineiltä onpi kertoelma Atalantasta. Seisoo linna alppein rintehellä, korkeal
(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870) Kiljukoon nyt kaikkein kaula, koska mielin virren laulaa
(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870) Rajamäel korkealla asuu pariskunta, aarjoitellen virkaa viisi, ammattia
(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870) Mitä minä huolin, veitikka nuori, jolla on rinta
(albumista “Mansikoita & mustikoita” 2. vihko, 1860) Tapauksen tahdon kertoo, vaik’ei juuri
Kuumehen tuskas vuoteellain viivyin ja houreessa harhailin sieluni synkees, sumuses mailmas; tok’
(runon “Tornin kello” toisinto) Tiellä impi ihanainen onnellisna astelee, hengittäen illan tuules
(=”Katselmus”, runon “Sota” 2. toisinto) Tuol ukkosen pilveä kaksi tanterel aavalla näät:
Syyskuun tuuli, vinkka tunturien tuuli pohjosesta liehtoo, alas kiirittelee pilvivuorii, komeoita kaupunkeja,
Merta aavaa haaksi viiltää, tarkoittaen kotisatamata kohden, johtamana lujan, vakaan perämiehen käsivarren.
Meres kaukahalla saari soma löytyy, lehtimetsänen ja nurmellinen saari. Jyrkät, kallioiset rannat
(runon “Lapsi” toisinto) Kaukahiseen kotihinsa kulkee pitkin tietä poika pienoinen; yö on
(runon “Ensimmäinen lempi” toisinto) Käy nuorukainen jylhäs Metsolassa, pylvässalis kaikuvas; hän luikkunensa
Nyt riemulauluansa ihaninta livertaa linnut, onnenkiihkeää, ja lakkaamatta kukkuu kultarinta, niin ettei
Käy taivas pilveen. Vielä hohtaa maa, mut koleammin tuuli puhaltaa, ja nuori
Niin kylmä tuuli nousi ulapalta ja rankka sadekuuro kastoi maan. Nyt kadut
Suunnaton kuu aavoilta heijastuu. Siinnossa pettävän kevään se kultana väikkyy. Siintäen läikkyy
On pyhäaamu hiljaisin ja kirkkain. Vain linnunlaulu, pääsiäistä virkkain, soi puissa hautuumaan.
Kun sinivuokot untuvaisin lehdin sulavan hangen alta nosti pään, ma kultaperhon tiellä
Niin kuulumattomin ja hennoin siivin on onni sydämeeni lentänyt, niin että kipu,
Sun sylissäsi usein kuuntelin syvintä rauhaa, joka virtas minuun. Mut yhtä usein,
Sun silmiäsi tänään katselen, sa, jonka hymyilystä löysin kevään, ja vierellämme iltaan
Maan yli pimeän ja hiljaisen säteili tähtitaivas ikuinen. Sen tajusimme silmin suurtuvin.
Te janoavat, tulkaa tykö vetten. Oi Vapahtaja, aavistinko, etten ma nääntyis, kun
(näytelmästä “Olviretki”, 1866) Terve, ruskee ohranneste, terve, jumal kultasuu! Sua ain tahdon
(näytelmästä “Karkurit”, 1866) Äitiinsä etsei lapsi, itkien kauvan hän etsei, tok’ viimein
Jo leimuuvat tuliset viirit, kaks joukkoa tanterel seisoo, kuin ukkosen pilveä kaksi,
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli vuorten harjanteilta huminalla kiitää, pilvivuorii harmait
Meren pintaa haaksi kyntelevi, täydes purjees seilaten ja aurinkoinen alas kiirii puolipäivän
Sakeni silmissäni taivaan sini. Mua tuska painoi kauhein käpälin. Kuin peto läähätti
On tullut aamu, jota odotin. Syyspäivä paistaa sätein kultaisin, ja helenevä, harveneva
Sade pilviä himmentää ja metsien sinen, mutta väreille mullan se kostean loisteen
Pois ajoi ukkonen, ja auringossa taas kultaisina pellot leviää, kun synkin värein
Minut yllätti tuska, se päälleni karkaa, käsivarret sen ruhjovat povea arkaa, sydän
On taivas himmentynyt hentoon sineen, ja sinenevät varjot hankien, mut vielä hohtaa
Taas illan hämyssä tummuu maa. Tätä hetkeä rakastin vuosien ajan. Polut päivän
Janoten katsot metsän ihanuutta, suloa joka ruohon kasteisen, jokaisen lehden läpikuultavuutta, kun
Aamu nousee. Varjot kalpenee. Hämyn halki valo vapisee. Aamu nousee. Usvin haihtuvin
Oi kuulautta näiden kevätöiden, kun kaikki taivaan valo ikävöiden maan päällä viipyy,
Nuori mies kihlasi morsiamen, Otti oman kullan, Meni sitte vieraille maille, Lupasi
Minä seisoin korkialla vuorella, Viheriäisessä laksossa; Näin, näin minä laivan seilaavan, Kolme
Kasvoi uros urhee Kaimalassa, Tuomo, emäntänsä heimolainen; teki työtä, uhmaili kuin peikko;
(näytelmästä “Nummisuutarit”, 1864) Häätoimis kaik’ hyörii ja pyörii, mut murheissa neitonen käy;
Sanoisit minulle, onnellinen, sattuiko sinulle jossakin, joskus tuokio onnen täydellisen. Niin ei
(Anna Haavan mukaan) Ah, anteeks anna, että rakastan. En tohdi pyytää mitään
Rappusilla vanhan tavan mukaan silmäpuoli Musti loikomassa. Pihaportin pylväspuulla kukko kiekumassa, kaulaa
Ääriä käyn kotirantain, kaipaus sydäntä syö. Valkeiden kuohujen kutsuja kantain aallot paasihin
Kanervaista tietä pitkin illan kanssa kahdenkesken. Kuinka tänne uskalsitkin? Tosiaankin: vaarallista illan
Ajanharmain, sammaltunein seinin vasten iltataivaan ruskotusta seisot rantatörmälläsi horsmankukkaisella. Siipitynkäs tuuliin kurkoitat
Tähän on ihana oikaista. Kallion kämmenelle. Alastomana. Uimasta päästyä juuri. Otsalla vielä
Tänään syntyi kevät. Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten
Oi siskoni, vieläkö joskus jäät sitä aikaa muistelemaan, jona kerran yhdessä viivyimme
Tänä yönä jäätyy järvi. Vesi tuskin liikahtaa. Kuun valkean paisteen alla on
Illan herkistyessä pilvien värit himmenevät. Hennossa pimeydessä latvat värisevät. Kuun yli liukuu
Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen! Ylt’ympäri ruskeat rungot läpi
Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa. Imin mullasta voimaa unessa autuaassa, minun
Kevät on, on syntymis-aika. Syvällä maassa tuhat siementä sykkii voimaa uhmaavaa. Mikä
Rajuilmassa murtui kerran minun purteni huoleton. Tuhat kauhua koin sinä yönä käsivarsilla
Olen itkenyt lakkaamatta läpi päivän keväisen. Ja minun sydämeni tuska on vuorenkorkuinen.
Sininen ukkospilvi soutaa metsä taa. Oi miten loistaa kyynelissään ihana vihreä maa!
Valkea hämärä peittää suvista taivasta. Kukkien lempeä hehku hohtaa nurmella. Hyvä on
Aamun kirkkaus on niinkuin laulu. Itse taivas lepää järvessä. Liikkumatta, autuaina pilvet
Ihanat vaaleat pilvet liukuvat taivaalla. Hiljaa ja lumoavasti laulaa ulappa. Aaltojen hyväilyistä
Kevätillan autuas kirkkaus yli maan, yli aaltojen ui. Kuin pilvien loistoa pitkin
Keveät pilvet uivat ylitse saaren sen. Nurmella lempeällä nukkuu ihminen. Kaukana pauhaa
Tasangon tummuessa tuoksuvat akaasiat. Valmujen punaiset liekit hiljaa sammuvat. Sinä olet vieras
Veturi vihelsi sävelen riemukkaan. Rajalta Liettuan puolelle Saksanmaan! Likainen asema liukui taaksepäin.
Sininen, rannaton ilta kevään varhaisen. Aavoilta kohoilevilta tuulee kylmeten. Etäällä ulapalla laivat
Hän tuskin nosti päätään kumaraa. Vain hapuileva katse liukui meissä, kun vavisten
Sateinen ilta hengitti kylmää kosteuttaan pimeän ikkunan läpi. Kasvot märkää ruutua vasten
Aavistuksien linnut lentää sielussa levottomasti. Jaksatko purtesi perille soutaa elämän sieluun asti?
Tulin elokuvista silloin, ja yö oli sateinen. Minä kengät märkinä kuljin yli
Olen maannut koko yön kuunnellen sateen valitusta ja autojen levotonta kohinaa. Lukemattomina
Yli kentän likaisen raaka valo lyhtyjen. Värisevää ikkunaa sade kiduttaa. Niinkuin prinssi
I Pienet ja kärsivät tähdet katsovat kaupunkiin. Olen niin väsynyt tänään tuskiini
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan
Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden
Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta. Hiljaa
Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.
Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan:
Tuli tuvan ovelle Surma. Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa:
– Minne riennät, ratsumies? “Kuolemahan kukaties.” – Sinnekö niin kiire sulla? “Tahdon
Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön
Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan? – “Emme, me peitimme vain
Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington,
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan
– Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? “Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.”
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu. Kuvastelee koivu, kuus, rannan
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin
Hämäläinen idylli Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja
Naissaaren niemessä valkea paas merimiesten merkkinä loistaa, karit ympäri sen monet purret
Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka
Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
Sokko on sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos
“Korkee kuusi kunnahalla tuolla, uros vakaa vuosisatojen, ollos kuva elämäni aina! Kuni
“Kaunis impi, kysymyksein kuule, sydämmeni pyhä salaisuus. Sano, taitaisiko lemmen liekki leimua
Raikas tuuli Pohjolasta käy ja metsä humisee, korven rannas raiskiossa niittuu raivaa
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko, astuvi impiä valkeissa vaatteis kellojen kaikunas ja urkujen huokaavas
Mökki matala on kankahalla; kenen kurjan asuinmaja tää? Vaimo köyhä, raukeneva sairas
Metsään keltakiharainen impi asteleevi kanervaisel maall; kohden taivast otsa puhdas välkkyy katsannossa
Sumunen ilma vuorilla väikkyy, raskaasti pilvet käy, hengittää kostee, suojanen tuuli himmeäs
Kanervakankaalla sauvupi miilu honkien juurilla, vartija on sillä vakava ukko, partanen harmaapää;
(albumista “Mansikoita & mustikoita” 2. vihko, 1860) Kerta seisoin, niin näin unta,
Käy nuorukainen synkeess’ Metsolassa, pylvässaliss’ kaikuvass’; kiväärii kantaen hän kiiteleevi halki sinisaloen,
Läksin markkinoille Anjanpellon syyskuun päiväl armahal; ihanasti vaalea ja tyyni taivas päälläin
Niittu on metsässä kalteva pohjaan, kuusilta ympäröitty, korkeilta kuusilta synkeäs kaapus, kiireillä
Uneksumisen nyt kertoo tahdon, joka muistostain ei pakene; vielä kosk se aatuksiini
Yksin illan hämärässä impi pitkin tietä käy, linnut laulaa, lensee tuuli hongistossa
Mi ikävyys, mi hämäryys sieluni ympär kuin syksy-iltanen autiol maall? Turha vaiva
Meress’ kaukaall’ eräs saari soma löytyy, lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat vastarinta
Alas kalliolta lapsi riensi, äitins luoksi riensi hän, lausui loistavalla katsannolla: nähnyt
Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto Helluntain kelmees yössä, ilosest karkelee nuorison liuta
Miesjoukko urhea metsähän hiihtää pyssyil ja kirkkail keihäil, kahleissa seuraavat reijuvat koirat
Nyt kanssani keinuhun käy, mun impeni, valkeal liinal; kuin morsian kauniina seisoovi
Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill’ on
Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan,
I Näitkö suuren näkinkengän kerta? Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren, jonka halki meren
Tie ei pääty sentään, vaikk’ei nouse taivaasen. Sana, laulu lentää alaspäinkin astuen.
Nyt sanon sanat ikuiset, kirot painan paasikirjat. Kulo on luotu kulkemahan, kyy
– Katso! Tuossa tuttavamme! “Väinämö, väkevä sulho!” – Murhamies sorean siskon! Liipaisenko?
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen,
Mielessä häll’ oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni
Laulaja: Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
I. Päivä painui, tähti sammui, Aino aaltoihin ajoihe, katoi kaunis ilman alta.
Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan. Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni
Tuikkii reppänästä tähti niinkuin outo otsalehti. Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron. Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät
Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat. Uhoo uksen alta routa, elo, raaka
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu. Aatos käy niin autioksi, mieli
Barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades, siks sydän hält’ on sammunut ja mennyt
Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen
Toinen kaikkensa minulle antoi, toinen ei antanut mitään. Ja sentään kaikkeni hälle
Meren maininki liikahtaa, kuuhut kultaansa rakastaa. Paisuu valkeat vetten pinnat niinkuin nukkuvan
Lemmen lehti, Luojan terttu, pyhän viidan virpi! Mik’ on meidän metsällämme, kun
Liukas niinkuin lumella suksi, kova niinkuin kuolon uksi, kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
Perho, perho, kultaperho, kuinka sua säälinkään! Kuluu siipes kultaverho maassa talven, yössä
Muille outo on olento sinun. Tunnen syntysi, olet minun. Selitän sielusi, päästän
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi
Liehui päivän Suomen lippu. Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa
Tiedän kaartin kansallisen: kaarti kultuurin. Sotivat siinä kuollehet elävät, kaikki vallat valkeuden.
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa. Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan
Nukkui maa. Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki. Mutta myös viha virisi: “Kostanko
Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä. Päällä tähdet tuimat. Ovat
Muilla olkoon vaalin valta, mull’ ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta,
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla. Iloita, surra, miten mieli
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu
Oli kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss’ oli kirkko, mut huipussa kirkon tornin
Legenda I. Lukukammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, lumitukka, valkoparta vanhus, kohta
Syytön olin minä, sen kuudan-yö seuloi, syyttömämpi sinä, sen tähti-neiet neuloi. Katuisinko
Poloinen, järkevä pääni, jäykkä, ylpeä jääni, etkö nyt hallita voi harmaata ees
Päämme päällä taivahan uhka; laulun lippaassa tunteen tuhka. Yössä, hangella yhtyi tiemme.
Onnen viimeinen, vihanta muisto, tarun hohtava talvipuisto, syksyn kuurainen kukkariuku, keväthangilla hopeatiuku,
Hiihtell sininen neiti, sinisessä tähti-yössä, unessa etäisen onnen. Tuo tuli punainen neiti,
Pinnalla aaltojen tuhanten ajo, pohjalla kuolon himmeä kajo. Yksi ja moni on
Joutsen jäinen Ruijan rannan, laulun lahjan sulle annan. Neuvon Manan mahtivirret, kimmahutan
Milloin on ihmisen tuomio tullut? Silloin kun totta ovat haaveet hullut. Silloin
Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan.
Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin,
1. RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS. »Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! vasta
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa – näin oppia
»Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff wohl uber das wilde Meer.» (Heine)
Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen
Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.
Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul’ laineita ärjyen
»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt –
Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin. Yö oli ihana
Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät. Pyhä
Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken:
Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma
Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja
Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks’ saisin, karit kaikki
Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke,
Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!
Päivä istuttu ol’ alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta,
En saanut, impeni armahain, ma muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan
Ne karkelot niin oli hauskal, soi soitto niin hurmaavaan, ett’ aamuhun huilasi
Rannall’ lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen
Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk’ onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan
Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?
Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö,
Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat
Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.
»Niin suloinen ja hertas on kyll’ onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton
Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit’
Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin
Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk’ on puhdasta sun
I Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi
On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu
Mansikkahan kesä-aamull’ läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo’os mulle
Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon.
Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne,
Ensi lumen aikoihin Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
Syreenit hiljaiset kesä-yössä, kuulkaa: minusta herkkää, heleää nyt luulkaa, en liene korppikotka
Kaiu, kaiu lauluni, kaiu korkealle! Aamu koittaa, aalto käy rannan raidan alle.
Jo valkenee kaukanen ranta ja koillisest aurinko nousee ja auteret kiirehtii pois,
(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870) Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto,
Kaukokotihinsa kulkee pitkin tietä pieni laps’, ja lähestyvi ehtoo tyyni, lempeesti loistavat
(romaanista “Seitsemän veljestä”, 1870) Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa; sinnepä ei Hallin hammas
Terve, metsä, terve, vuori, terve, metsän ruhtinas! Täs on poikas uljas, nuori;
Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä, pytikästä pöytäristi, pöytärististä
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.